Omaishoitajien viikko on vuosittain järjestettävä teemaviikko (nyt 22.–29.11.), jolla halutaan nostaa esiin omaishoitoasioita.
Omaishoitosuhteessa jylläävät todella vahvat tunteet: mukana on rakkautta sekä kiintymystä, toki myös pelkoa ja epävarmuutta. Olipa kyseessä sairaan lapsen, puolison tai vanhuksen omainen, tarvitsee hän niin yhteiskunnan kuin ympäristönsä tukea ja ymmärrystä.
Työ on yksinäistä vuorokauden läpi jatkuvaa hoivaamista. Tällaista kerrotaan arvostettavan, mutta olisiko tullut aika näyttää arvostus tekoina? Liputuspäivä näille arjen sankareille olisi vähintä, mitä voisimme heille tarjota. Koronalisääkään unohtamatta.
Se olisi myös muotoiltava työsuhteeksi, joka sisältäisi oman työehtosopimuksen ja takuun siitä, että hoitajan ja hoivattavan hyvinvointi taataan. On myös taattava, että hoidettavan poismenon jälkeen taataan omaishoitajalle inhimillinen paluu surun keskeltä arkeen.
Itsestäni tuntui hyvältä, kun lippu liehui puolitangossa, kun omaiseni sai julkisen kunnianosoituksen, edes kerran elämässään, edes kuoltuaan. Olisin sen suonut hänen näkevän omin silmin elossa ollessaan. Hänen silmänsä olisivat tuikkineet tästä kuin tähdet.
Elossaoleville omaishoitajille ja hoidettaville lipun nostaminen lipputankoihin kautta Suomen niemen kerran vuodessa olisi vielä hienompi ele. Elossa ollessa sen toteaminen omin silmin antaisi viestin, että yhteiskunta ei ole unohtanut!
Jorma Talikka
Janakkala
lehti 