Yhdysvaltain presidentinvaalien viimeisin näytös, hyökkäys kongressiin, sai poliitikot ja asiantuntijat puolustamaan USA:n demokratian kestävyyttä. Demokratia esitetään kansalaisille vaalijärjestelmänä ja yhteiskunnan instituutioina. Onko poliitikkojen ja asiantuntijoiden tulkinta sellaisenaan riittävä osoitus minkään valtion demokratiasta? Aloin pohtia mikä kaikki on mahdollista yhteiskunnan instituutioista ja rehellisiksi julistetuista vaaleista huolimatta. Ehdokkaiden valehtelu äänestäjille, iskeminen leimakirveellä toisten ehdokkaita, medioiden manipulointi ehdokkaita ja puolueita suosimalla, epäreilu vaalirahoitus, omien äänestäjien suosiminen päätöksenteossa ja virkanimityksissä, virkahenkilöiden epärehellinen ja nimittäjiään suosiva toiminta, kansallisesti jonkinlainen demokratian ilmentyminen, mutta piittaamattomuus kansainvälisistä pelisäännöistä ja oman valtion taloudelliset hyödyt muiden maiden kansalaisten kustannuksella ovat esimerkkejä mahdollisuuksista. Itse asiassa kaikki on mahdollista kaikkialla.
Rehelliseksi julistettu vaali ja yhteiskunnalliset instituutiot kertovatkin vain demokratian ilmentymisen potentiaalista, mutta eivät takaa demokratiaa. Sanotaan, että parempaakaan järjestelmää ei toistaiseksi ole. Tämä todellisuus ei kuitenkaan oikeuta sulkemaan silmiä demokratiavajeilta ja puhumaan valikoivasti eri valtioiden demokraattisuudesta. On olemassa ratkaisu: tuodaan johdonmukaisesti esille demokratian ilmentyminen kaikkien valtioiden osalta sekä kansallisen ja kansainvälisen toiminnan että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja sosiaalisen tilan perusteella unohtamatta useinkin motiivit piilottavaa historiaa. Tällaista arviointia on tehtykin, mutta tuloksista uutisoidaan kovin vähän. Moni politiikan asiantuntijakaan ei tällaisiin tuloksiin viittaa. Vähän on kiinnostanut YK:n pääsihteerin äskettäin esittämä huoli yhä huonommasta kestävyydestä. YK on kertonut globaalista köyhyyden lisääntymisestä ja brittitutkijat 50 vuotta jatkuneesta tuloerojen kasvusta. Millenium-tavoitteet ovat vain unohdettavaa historiaa.
Poliitikot ja asiantuntijat karttavat sellaista tarkastelua, joka voisi paljastaa menneet ja nykyiset demokratiavajeet niin suuriksi, että monen valtion demokratiastatus osoittautuisi katteettomaksi. Karttaminen on asenteellista ja epätieteellistä. Tätä todistavat mm. Euroopan hybridiosaamiskeskuksen johtaja Tiilikaisen ja Ulkopoliittisen instituutin johtaja Aaltolan ulostulot. Tohtori Tiilikainen varoittaa (HS 9.5.2020/A20): ”Yhdysvaltain ja Iso-Britannian demokraattisuutta ei tule kyseenalaistaa.” Tohtori Aaltola nimeää Yhdysvallat maailman vanhimmaksi demokratiaksi. Näin hän implisiittisesti hyväksyy demokratiaan kuuluvaksi mm. reservaatit, poliisien mielivaltaisen toiminnan, Allenden murhan, salamurhat, salakuuntelun, verkkourkinnan, itsekkäät talouspakotteet, piittaamattomuuden kansainvälisestä oikeudesta, puuttumisen muiden valtioiden asioihin sekä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden. Yhdysvalloissa naiset saivat äänioikeuden liittovaltiotasolla vuonna 1920 ja suuri osa mustista naisista ja miehistä vasta Voting Rights Actin myötä vuodesta 1965 alkaen. Orjuus oli liittovaltiossa laillista 1860-luvun lopulle asti ja on jatkunut avoimena rasismina.
Andre Brink kirjoitti Ruttomuurissa: ”Kun ihmisiltä viedään historia, niin heiltä viedään kaikki.” Näin Yhdysvaltain instituutiot ja mm. koulujärjestelmä tekevät kansalaisilleen. Tämä näkyi viimeksi presidentinvaaleissa. Tiilikaisen ja Aaltolan logiikan mukaan Yhdysvallat on demokraattinen, koska Kiinassa ja Venäjällä on demokratiarikkomuksia. Tällainen logiikka on asenteellista viholliskuvien ylläpitoa, joka ei tue valtioiden tasa-arvoisen monenkeskisen yhteistyön edistämistä. Epäisänmaallisesti he tarjoavat kansalaisille demokratian kaksikasvoisena, nyt näkyvine seurauksineen ja haluineen pitää USA maailmanjohtajana.
Pohjoismaissa demokratiapotentiaalia ovat kasvattaneet erityisesti monipuoluejärjestelmä ja yhteiskunnan järjestämät palvelut. Totuudellisuutta tavoitteleva koulutus- ja tutkimusjärjestelmä on ollut pohjoismaiden demokratian tukena. Nämä ovat rajoittaneet yläluokan mielivaltaa ja syöneet heitä hännystelevien puolueiden kannatusta. Vastaisku on kuitenkin ollut meneillään jo pidemmän aikaa. Teiniliitto pelästytti. Pyrkimykset kaupallistaa yhteiskunnalliset palvelut, yliopistojen haltuunotto sekä politiikan teko positiivista mielikuvaa luovien käsitteiden taakse piiloutuen ilmentävät vastaiskua. Toistetaan käsitteitä omistaminen, vapaus, kestävyysvaje, velka, laatu, yrittäminen ja demokratia ikään kuin niillä olisi tarkka yksiselitteinen merkitys. Ajatushautomoista on tullut yritysten ja puolueiden mainostoimistoja, jotka hämärtävät yhteiskunnallista totuudellisuutta tieteellisyyden kaapuun pukeutuneena. Uransa turvaamisen ja ansainnan ehdoilla vapaaehtoiseen sensuuriin alistuvat asiantuntijat ja toimittajat muuttavat yhteiskunnalliset asiat leiväksi ja sirkushuveiksi. Uutisten lukijat uutisoivat vaaleja ja spekuloivat ”välineissä” onnistumista kuin urheiluselostajat. Mediat puhuvat sananvapaudesta, vaikka pieni toimittajien joukko valitsee haastateltavat, asiantuntijat ja julkaistavat asiat. Sallitaan nimetön somettaminen. He luovat maaperää oikeistopopulismille. Demokratiaa Suomessa ja muissakaan maissa eivät edistä väkivallan käytölle perustuva turvallisuuspolitiikka, hävittäjät eivätkä USA:n piilokolonialismi ja väkivaltaa suosiva propagandistinen mediahegemonia. Ainoastaan politiikka, joka tukee ihmisten ymmärryksen kehittymistä tunnistamaan yhä totuudellisemmin oikean ja väärän, vie ihmiskuntaa humaanisti yhteistyöhön toisiamme ja kulttuurejamme kunnioittaen. Tällainen politiikka olisi vapaa naivismista sekä idästä ja lännestä.
Simo Isoaho
Tampere
uutiskirje 
