Kun 26-vuotias tunisialainen katukauppias Mohamed Bouazizi joulukuussa 2010 sytytti itsensä tuleen Sidi Bouzidin pikkukaupungin kuvernöörinviraston edessä poliisin takavarikoitua hänen vihanneskärrynsä, hän tuskin osasi arvata, että pian miljoonat ihmiset Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä lähtisivät kaduille vaatimaan vuosikymmenten ajan vallassa olleiden hallitusten eroa.
Vuoden 2011 tammi- ja helmikuussa itsevaltiaat presidentit luopuivat vallasta Tunisiassa ja Egyptissä ja kesäkuussa Jemenissä. Samaan aikaan kansannousut levisivät Bahrainiin, Libyaan ja Syyriaan.
Näistä maista ainoastaan Tunisiassa onnistuttiin lopulta siirtymään diktatuurista demokratiaan jokseenkin rauhanomaisesti.
Egyptissä kansanousu johti monien käänteiden jälkeen sotilasvallankaappaukseen ja aiempaakin julmempaan sortovaltaan. Bahrainissa kansannousu päättyi Saudi-Arabian armeijan väliintuloon. Jemenissä, Libyassa ja Syyriassa mielenosoituksista ajauduttiin lopulta sisällissotiin, jotka jatkuvat vielä tänä päivänäkin useiden eri ulkovaltojen avustuksella.
Yhdysvaltalaisen Council of Foreign Relations -ajatushautomon kokoamien tilastojen mukaan ihmisten elinolot näissä kuudessa maassa eivät ole juuri kohentuneet kansannousujen jälkeen vaan pikemminkin huonontuneet.
Ihmisten keskimääräiset tulot eivät ole kohonneet yhdessäkään maassa, vaan ovat sen sijaan romahtaneet sotaa käyvissä maissa Jemenissä, Libyassa ja Syyriassa. Tuloerot ovat kasvaneet, ja nuorten työttömyys on lisääntynyt.
Sananvapaus on heikentynyt kaikissa maissa, ja verkon käyttöä rajoitetaan. Heikoin tilanne on Egyptissä, missä on tänä päivänä kolmanneksi eniten vangittuja toimittajia koko maailmassa.
Syyrian sodassa sadat tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä, ja 12 miljoonaa ihmistä on joutunut lähtemään kodeistaan, monet heistä ulkomaille. Jemenissä ainakin neljä miljoonaa ihmistä on paennut taisteluja muualle maahan.
Lähi-idän tilanteen tutkijat ovat viime aikoina pohtineet arabikevään opetuksia verkon välityksellä pidetyissä konferensseissa. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, ettei pelkkä hallituksen eroaminen tai vaihtuminen johtanut mihinkään pysyviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, mikäli epäkohtien taustalla oleva järjestelmä säilyi ennallaan.
Yhdysvaltalaisen Brookings-instituutin tutkijan Shadi Hamidin mielestä toinen johtopäätös arabikeväästä oli, että sortopolitiikka kannattaa ainakin lyhyellä aikavälillä, sillä itsevaltaisimmat hallinnot ovat tällä hetkellä kaikkein vahvimmassa asemassa.
Egyptin entinen sotilasjohtaja, presidentti Abdel Fattah al-Sisi on tällä hetkellä vankasti vallassa vangittuaan kymmeniä tuhansia vastustajiaan. Myös Arabiemiraateista on tullut ankara poliisivaltio, joka on viime aikoina pyrkinyt vahvistamaan asemaansa alueellisena suurvaltana osallistumalla keskeisesti Libyan ja Jemenin sotiin.
Lähi-idän alueella viime vuosina koetut geopoliittiset muutokset ovat pitkälti seurausta vuoden 2011 kansannousuista ja niiden tukahduttamisesta käynnistyneistä aseellisista konflikteista.
Persianlahden öljyvallat Saudi-Arabia ja Arabiemiraatit pitävät Muslimiveljeskuntien edustamaa poliittista islamismia uhkana omille monarkioilleen ja sen vuoksi tukevat islamisteja vastaan taistelevia hallituksia tai muita ryhmittymiä alueen eri konflikteissa. Turkki ja Qatar puolestaan pyrkivät vahvistamaan islamistiryhmien asemaa.
Pakkaa sekoittaa Vladimir Putinin Venäjä, joka on pitänyt Syyrian hallitusta pystyssä ja taistelee Libyassa YK:n tukemaa hallintoa vastaan.
Trumpin hallinnon junailemat rauhansopimukset Saudi-Arabian, Arabiemiraattien ja Israelin välillä johtuvat siitä, että nämä kaikki pitävät Irania uhkana itselleen.
Ilman Irakin sotaa ja arabikevättä ei myöskään olisi ollut Syyrian sotaa eikä Isistä. Syyrian sota synnytti massiivisen pakolaiskriisin, kun miljoonat ihmiset pakenivat Syyriasta Turkkiin ja edelleen Eurooppaan. Brittiläisen Lähi-idän tutkijan Emma Skyn mielestä arabikevät vaikutti näin ollen välillisesti myös äärioikeiston vahvistumiseen Euroopassa vastareaktiona siirtolaisten kasvavalle määrälle.
uutiskirje 