Taistolaisuus on HS:n toimittajien antama kestoleima SKP:n vähemmistön toimintaan osallistuneille ja sitä tukeneille ihmisille. Heihin liitetään tarkoitushakuisesti mielleyhtymiä stalinismiin, suomettumiseen, isäkapinaan, sotaveteraanien halveksuntaan, harhautumiseen, epäisänmaallisuuteen ja osallistumisesta yhteiskunnan kannalta haitalliseen toimintaan. Niitä perustellaan pienen ydinjoukon tekemisillä ikään kuin kyse olisi meistä kaikista. Propaganda tarvitsee leimansa.
Lauri Hokkasen kirja Kenen joukossa seisoin – Taistolaiset ja valtioterrorin perintö on SKP:n vähemmistön ydinjoukon ympärille kiedotulle historiatulkinnalle perustuva yksilötarina. Hän unohtaa meidän muiden tarinan. Sen kirja kuitenkin vahvistaa, että ydinjoukko olisi joutunut tekemään yksin väkivaltaa ja ihmisarvon hylkäämistä edellyttävän ”vallankumouksen”. Ydinjoukolla itsellään ei tosiasiassa ollut kummoistakaan vaikutusta Suomeen. Tätä todellisuutta leimaajat eivät tuo esille. En kiellä, etteikö meillä muilla olisi ollut aikakauden synnyttämää ja jonkin aikaa kestänyttä sokeutta. En kuitenkaan ihaillut Stalinia enkä törmännyt ihailijoihin. Lenininkin sanottiin varoittaneen Stalinista. Tätä yhteiskunnallista ”koulua” käydessä meistä muista tuli monella tavoin positiivisesti yhteiskuntaan vaikuttaneita ja demokratiaa puolustavia suomalaisia. Tiedonantajan ja Soihdun ”teoreetikkojen” kirjoitukset jäivät pääasiassa lukematta, mutta politiikan teosta kertovia kirjoituksia luettiin. Myös Marxin, Engelsin ja monen muun kuten esimerkiksi Gramscin kirjoitukset kiinnostivat. Meistä useille tänäänkin kestävyysvaje tarkoittaa muuta kuin julkisen sektorin toissijaisuutta ja taloutta vääristävää rasitetta.
Monen ihmisen yhteiskunnalliselle aktivoitumiselle 1960-luvulla on hyvät perusteet. 1900-luvun maailmansodat ja järjetön väkivalta, monarkioiden ja kolonialismin murtuminen, lähes reaaliaikainen globaali tiedonsaanti sekä teollistumisen ja urbanisoitumisen vaikutukset herättivät kiinnostuksen sosiaalisuuden ja ympäristön asioihin. Saasteiden vaikutukset ihmisten terveyteen ja ympäristöön (esim. Minamata 1955, kirjat Äänetön kevät ja Kasvun rajat) ja itsenäistyneiden siirtomaiden esiin nostama ajatus Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä tulivat tutuiksi. Yhdysvaltain väkivaltapolitiikka Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa sekä omassa maassaan harjoittama rotusorto ja reservaattien ylläpito eivät kertoneet demokratiasta. YK:ssa vuonna 1948 hyväksytyn ihmisoikeuksien julistuksen herättämä toivo paremmasta maailmasta oli hämärtynyt. Yhdysvaltain Amerikka-ensin-politiikka talous- ja mediahegemoniatavoitteineen oli hyvin perustein vierastettavaa. Toisaalta Neuvostoliitto vaikutti tehneen pesäeron stalinismiin ja tukevan uusia itsenäistyneitä valtioita. Suomessa 1950-luvun jälkipuolelta alkaen työväenpuolueet ja ammattiyhdistysliike sopeutuivat tai sopeutettiin pääasiassa kansallisen tulonjakopolitiikan pelaajiksi. Suomeen oli syntynyt sisäiset sekä Ruotsiin suuntautuvat siirtotyöläismarkkinat. Ympäristöasiat ja globaali solidaarisuus puuttuivat lähes täysin työväenpuolueiden vaikuttajien ja ay-pomojen agendalta. Näin yhteiskunta itsessään antoi monelle ihmiselle ainekset rakentaa ihmisarvon ja ympäristön kunnioittaminen ymmärryksen ytimeksi ja hakeutua näiden arvojen esiin tuomisen mahdollistavaan toimintaan.
Meistä useimmille käytännön toiminta oli pääasiassa muuta kuin Hokkasen kirjassa kuvaamaa, vaikka osallistuimmekin Tiedonantaja-juhliin. Spartakiadit ja rauhanmarssit olivat jo muuta. Toimimme mm. Terveysrintamassa, Rauhanpuolustajissa ja monissa muissa järjestöissä. Osallistuimme arkiseen kunnallispolitiikkaan sekä ympäristönsuojelun ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen. Hokkasen Moskovan mieheksi nimeämä Leo Suonpää kutsui minut kerran kotiinsa. Hän esitteli minulle kuntapolitiikkaa koskevia kirjoja ja lainsäädäntöä sekä ruskeissa kirjekuorissa hyllykköön arkistoimansa kirjoitukset. Ideologista valistusta hän ei tuputtanut. Hän kertoi asioihin perehtymisen tärkeydestä.
Jälkitarinoissa vähälle huomiolle on jäänyt, miten vasemmistolaiset jo 40–60 vuotta sitten toivat esille mainitsemiani arvoja ja yhteiskunnallisia epäkohtia. Ei kerrota millaisille työurille me suuntauduimme. Suurinta osaa meistä yhdisti tavallinen kotitausta ja sen antama ymmärrys sosiaalisuudesta. Kunnioitimme vanhempiamme. Sodasta ei puhuttu vanhempien väärintekona. Puhuttiin sodista yhteiskunnallisena ilmiönä: mitä ja keitä sodissa puolustetaan. Vanhempamme panostivat henkilökohtaisesti ja yhteiskunnallisella osallistumisellaan siihen, että saimme hyvän koulutuksen ja valmiuden ottaa itsenäisen vastuun elämästämme. Moni kouluttautumismahdollisuuden saanut vasemmistolainen toteutti arvojaan mm. työsuojelun, ympäristönsuojelun ja kehitysyhteistyön asiantuntijoina sekä sosiaalityöntekijöinä, opettajina, lääkäreinä, insinööreinä ja tutkijoina.
Meistä tuli sosiaalisesti ja ekologisesti paremman maailman puolestapuhujia, jotka myös rakensivat maatamme näihin arvoihimme tukeutuen. Leimattakoon 1970– ja 1980-lukujen toimintaamme millä nimittelyillä ja mielleyhtymillä tahansa, niin todellinen yhteiskunnallinen vaikutuksemme on, että myös oikeiston vallankäyttäjät ovat joutuneet osallistumaan sosiaalisuuden ja ympäristönsuojelun parantamiseen. Todennäköisemmin ilman meitä muita Suomessa olisi pari Nato-tukikohtaa. Paljon on silti vielä tehtävää ja on jarrutustakin. Ajankohtaista olisi tutkia, miksi SDP:n ja SKDL:n ammattiyhdistystaustaisista äänestäjistä moni siirtyi pienyrittäjäpuolueen perussuomalaiset kannattajiksi. Heille ilmastonmuutoksen torjunta ja kansainvälinen yhteistyö on punainen vaate. Ehkä he kohta ostavat kokoomuksen kumppanuuden suostumalla Nato-jäsenyyteen.
Oikeiston vallankäyttäjät eivät tosiasiassa hätkähtäneet ammattiyhdistysliikkeen, työväenpuolueiden vaalimenestyksen ja edes SKP:n vähemmistön NL-myönteisyyden vuoksi. He hätkähtivät pelkoon menettää vaikuttamisensa nuorten maailmankuvan muodostumiseen opinahjoissa. Pelkonsa torjunnassa he ovatkin toistaiseksi onnistuneet hyvin, mikä tänään todentuu yliopistojen hallituksissa ja medioissa. Vastustin yliopistojen säätiöittämistä. Sain pian tuta puhtaasti stalinistiseen tyyliin tekaistun syytteen. Moni hiljeni ja useat Tampereen teknillisessä yliopistossa saivat sen jälkeen huomata joutuvansa ”vapaille” työmarkkinoille. Aavistin tuon ja vaihdoin työpaikkaa.
Hokkasen kirjan mukaan SKP:n vähemmistö esti SKDL:n kehittymisen humaaniksi ja älymystöä kokoavaksi voimaksi. Tämä väite on sokea menneiden vuosikymmenien todellisuudelle. Se unohtaa mm. oikeiston intressit sekä työväenpuolueiden ja ammattiyhdistysliikkeen painottumisen tulonjakokysymyksiin. Suomeen vaikuttivat muutkin ulkopuoliset toimijat kuin Neuvostoliitto. Sosiaalisen nousun ihmiset on helppo integroida statusta vastaavien seurapiirien liepeille. Tuskin esim. Aition, Siimeksen, Ahteen ja Liikasen historiat olisivat tänään toisenlaisia. Sopivissa ympyröissä hallituspaikkoineen on tänäänkin helppo vakuuttua yritysjohtajien kanssa yhteisistä ”realiteeteista”.
Suomessa sokea, lähes kritiikitön lännettyminen on edennyt syvälle mediaan ja hallinnon instituutteihin. Esimerkiksi vuonna 2015 pääesikunnan ulkoisen viestinnän suunnitelma perustettiin häpeämättä propagandatavoitteille: millainen kuva kansalaisille ja päättäjille tulee luoda mistäkin asiasta. Yleä myöten positiivinen USA-hypetys täyttää mediat. Kiinaa ja Venäjää koskien jutut enimmäkseen otsikoidaan mielleyhtymillä viholliskuvasta. Kahden syyttäminen pahaksi ei kuitenkaan tee kolmannesta pahasta hyvää. Demokraattisen kontrollin ulottumattomiin hyväksyttiin Hybridikeskus ”kummisetänään” USA. Sen suojista johtaja Tiilikainen voi tohtoristatuksella ilman pelkoa syytteistä kertoa viholliset ja puolustettavat. Ulkopoliittisen instituutin johtaja Aaltola (Yle 7.1.2021) voi kirkasotsaisesti väittää Yhdysvallat maailman vanhimmaksi demokratiaksi. Näin hän hyväksyy demokratiaan kuuluvaksi mm. reservaatit, poliisien mielivaltaisen toiminnan, Allenden murhan, salamurhat, salakuuntelun, verkkourkinnan, itsekkäät talouspakotteet, piittaamattomuuden kansainvälisestä oikeudesta, puuttumisen muiden valtioiden asioihin sekä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden. Biden voi kuuluttaa maailman johtajuuden kuuluvan Yhdysvalloille ja ottavan johtajuuden ilmastonmuutoksen torjunnassa. Eivät Suomen älymystön enemmistö ja mediat kysy, tarvitseeko ihmiskunta minkään valtion johtajuutta, jotta ekologisen ja sosiaalisen kestävyyden tavoitteet voisivat toteutua. Talouskasvutavoitteen taakse piilotetaan paljon asioita.
Juuri nyt yliopistoista, ajatushautomoista ja intressiorganisaatioista mediat valitsevat lännettymistä tukevat asiantuntijat. Mediat tukevat istuvaa hallitusta mollaavaa projektiansa. Kansalaisten hyvinvointi kärkenä toimivia päteviä ministereitä ei saatukaan liekaan. Heistä useimmilla ei ole omia luurankoja kaapissa, vain puolueidensa luurangot rasitteena. Valtamedioiden jatkuva hyökkäävä kritiikki ja some-alustojen lietsonta kertovat pelosta. Tästä kertoo esimerkiksi toimittaja Lauri Nurmen (IL 6.12.2020) kirjoitus: Suomettuminen teki suomalaisista kouluista satujen levittäjiä – ja se näkyy karulla tavalla arvokyselyissä. Hallituksen suosio pelottaa mm. hävittäjäkaupan luisumisesta väärille raiteille. Siksi mediat projektissaan pyrkivät kytkemään taistolaisuuden mielleyhtymiä nykyiseen vasemmistoon. Lännettyminen on kapitalismin rumaa ja tappavaa historiaa, jonka kirjoitus tulee mm. kertomaan, miksi Bideninkaan strategiana ei ole Ukraina, jota Venäjän tai kenenkään muunkaan ei tarvitse kokea sotilaalliseksi tai muuksikaan uhkaksi. Tämän Hokkanen unohtaa kuvatessaan tärkeimmän voittonsa.
Tamperelainen Isoaho on toiminut 1970-1980-luvuilla mm. SKP:n paikallisosastoissa sihteerinä ja puheenjohtajana, jonkun aikaa hän oli myös SKP:n kaupunkikomitean jäsen.
Lue lisää Lauri Hokkasen kirjasta
uutiskirje 
