Robert Zemeckisin ohjaama kasariklassikko Paluu tulevaisuuteen ja sen kaksi jatko-osaa ovat eräitä kaikkien aikojen suosikkielokuvistani. Kuten lähes kaikessa aikamatkustusta käsittelevässä scifissä, niissä keskeisenä juonenkappaleena ovat päähenkilön tekemät pienet muutokset menneisyyteen, jotka kuitenkin vaikuttavat merkittävällä tavalla aikamatkustajan omaan nykyhetkeen.
Trilogian ensimmäisessä elokuvassa Michael J. Foxin esittämä Marty McFly matkustaa aikakoneeksi muutetulla DeLorean-autolla 1980-luvulta 1950-luvulle, tekee kohtalokkaan mokan ja estää omia vanhempiaan rakastumasta vaarantaen oman olemassaolonsa.
Jos jättää aikamatkustukseen liittyvät paradoksit sikseen, on hauska ajatusleikki pohtia, mitä muutoksia menneisyyteen itse aikamatkustajana tekisi ja mitä vaikutuksia näillä muutoksilla olisi meidän omaan nykyisyyteemme. Kävisikö vinkkaamassa itselleen tulevaisuuden urheilutuloksia vedonlyöntivoittojen toivossa vai yrittäisikö vaikuttaa menneisyyden politiikkaan ja päätöksentekoon? Entä jos luoksemme saapuisi aikamatkustaja 2050-luvulta? Mitä muutoksia hän tahtoisi tehdä 2020-luvun yhteiskuntaan parantaakseen omaa nykyisyyttään, meidän tulevaisuuttamme?
Ajatusleikki muuttuu kuitenkin astetta vakavammaksi, jos sen kääntää niin, että meidän nykyhetkemme on jo nyt tulevaisuuden menneisyyttä. Mitään aikamatkustajia ei tarvita: voimme tietysti jo nyt tehdä muutoksia nykyhetkeen ja vaikuttaa siihen, millaista elämä on tulevaisuudessa.
Poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon politiikan vaikutukset pitkällä aikavälillä ja osattava suunnitella yhteiskuntaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Pieniltäkin tuntuvilla muutoksilla yhteiskuntaan voi olla suuria vaikutuksia siinä, millaiseksi tulevaisuus muotoutuu.
Jos nyt satsaamme kansakuntana tulevaisuuteen investoimalla esimerkiksi koulutukseen, uusiutuvaan energiaan, terveydenhuoltoon ja asuntorakentamiseen, on elämämme 2050-luvulla monella tapaa helpompaa ja mukavampaa. Tämä näkökulma on syytä pitää mielessä syksyn budjettiriihessä. Suomen hallituksen on pohdittava politiikkaa vuodelle 2022, mutta myös mietittävä, miten sen tekemät päätökset vaikuttavat elämään vuonna 2052.
Viimeksi kuluneet kaksi vuotta suomalaisessa politiikassa ovat olleet syliin kaatuneiden ongelmien ratkaisemista yksi kerrallaan. Koronakriisi ja sen hoitaminen ovat määrittäneet Marinin hallituksen toimikautta, ja ne ovat tehneet päivänpolitiikasta pikemminkin juoksevien asioiden hallinnointia ja viestintää. Politiikka ei saa kuitenkaan olla pelkästään tapahtumiin reagointia, vaan pohjimmiltaan yhteiskunnallisessa päätöksenteossa on kyse tulevaisuuden rakentamisesta.
Nykyhetken poliittisilla päätöksillä luodaan niitä puitteita, joissa tulevaisuudessa elämme. Tästä näkökulmasta on merkittävää, että hallitus on toteuttanut pandemian keskellä myös oppivelvollisuuden pidentämisen ja sote-uudistuksen, joilla on merkittävät vaikutukset myös tulevaisuudessa.
Vaikka aikamatkustus onkin scifissä kiehtova konsepti, on se loppujen lopuksi fysiikan lakien vastaista puuhaa. Luoksemme ei tule mitään DeLoreanilla ajelevaa aikamatkustajaa 2050-luvulta kertomaan, millaisia päätöksiä meidän on nyt tehtävä, jotta hänen ajassaan olisi elinkelpoinen planeetta ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Sen sijaan on katsottava nykyhetkeä ja tehtävä sellaista politiikkaa, joka parantaa elämää sekä ensi vuonna että vuosikymmenten päästä.
Politiikan toimittaja
lehti 