Vesi on luonnon outo kiertolainen. Veden ikuinen kiertokulku on kaiken elämän perusta. Mutta kuten Euroopan ja Kiinan rankkasateet ja rajut tulvat ovat viime aikoina osoittaneet, väärään paikkaan väärään aikaan tullessaan vesi voi aiheuttaa myös ongelmia ja tuhoa.
Pahimmilla tulva-alueilla rankkasateet nostivat parissa päivässä jokien vedenpintaa metrikaupalla. Yli äyräiden virtaavat vesimassat syöksyivät valtavalla voimalla kaduille ja jokien varsille ja veivät mennessään siltoja ja autoja, aiheuttivat maanvyörymiä, tuhosivat rakennuksia ja rikkoivat patoja.
Suurtulvien taustalla ovat sään ääri-ilmiöiden yleistyminen, minkä katsotaan olevan seurausta ilmastonmuutoksesta. Pysyvämpänä taustana on kuitenkin veden ikuinen kiertokulku.
Kun aurinko lämmittää maan tai meren pintaa tai kasvien lehtiä, vettä haihtuu höyrynä ilmaan. Vesi voi kulkeutua vesihöyrynä ja pilvinä ilmakehässä tuulten mukana pitkiäkin matkoja ennen kuin tiivistyy vesipisaroiksi tai härmistyy lumikiteiksi ja palautuu sateena maahan. Maassa vesi imeytyy maaperään, jää pintavedeksi tai haihtuu takaisin ilmaan.
Sateen maahan tuomat vedet valuvat alaspäin maanpintaa pitkin sen kaltevuussuhteiden mukaan. Sitä mukaa kun vesi virtaa latvalähteistä alaspäin, vesivirrat yhtyvät suuremmiksi virroiksi. Sadealue kasvaa, ja vesiuoman mitat suurenevat. Noro muuttuu puroksi ja puro joeksi, joka voi yhtyä suurempaan jokeen tai laskea järveen ja lopulta mereen. Järvet ovat pohjavesien tavoin veden kiertokulun hidastajia, vesivarastoja, jotka alkavat sateen ja lumen sulamisen kiihtyessä purkautua.
Maa- ja vesialuetta, jolle satanut vesi poistuu samaan uomaa pitkin, kutsuttiin ennen sadealueeksi, nykyisin valuma-alueeksi. Valuma-alueet, järvet ja joet, muodostavat ketjuuntuneita reittivesistöjä, jotka vaihtelevat kooltaan ja muodoltaan. Valuma-alueiden koot ja muodot vaikuttavat alueen tulvaherkkyyteen.
Keski-Euroopan suurten tulvien yhtenä syynä on pidetty maanpinnan jyrkkyyttä, jolloin vesi juoksee nopeasti laaksossa oleviin uomiin. Vesistöjen pinnat nousevat ja veden virtaus nopeutuu niin äkkiä, ettei tilanteeseen ehditä varautua.
Kuten Pohjanmaan ja Satakunnan esimerkit osoittavat, voi maanpinnan tasaisuuskin lisätä tulvariskiä. Vedenpinnan nousu ei tapahdu kovin äkkiä, mutta vastaavasti laajalle levinnyt vesi ei pääse poistumaan helposti.
Sisä-Suomen valuma-alueilla on suuria järviä, joihin varastoituva vesi tasaa veden virtaamaa ja pienentää tulvia. Länsi-Suomen valuma-alueilla järviä on vähän ja virtaaman vaihtelu voimakasta, mikä lisää tulvaherkkyyttä ja myös kuivia kausia. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin suurissa joissa virtaa runsaasti vettä läpi vuoden.
Myös se, miten ihminen on muokannut virtaavaa vettä ja vesireittejä, vaikuttaa tulviin. Yhteiskunta teollistui ja vaurastui muuttamalla vesistöjen rytmin teolliseksi. Sähköntuotannon tehostamiseksi veden virtaamista säännösteltiin nostamalla ja laskemalla vesistöjen pintoja patojen ja tekoaltaiden avulla. Jokia ja puroja perattiin ja veden virtaamista ohjattiin myös uiton ja tulvasuojelun tarpeisiin.
Vesistöjen rakentaminen ja virtausten muokkaaminen romahduttivat kalakannat ja aiheuttivat pysyvää haittaa vesistöjen eliöstölle ja muulle joki- ja järviluonnolle sekä maisemalle. Kalastuskuntien ja paikallisten asukkaiden edustajat nostivat näitä ongelmia esiin jo aikaisemmin, mutta vasta 1980-luvulla alettiin vesiasioissa kiinnittää ympäristönäkökulmaan laajemmin ja vakavammin huomiota.
Luontoarvot ovat nousseet vesistöstä saatavan taloudellisen hyödyn rinnalle sitä mukaa, kun vedet ovat muuttuneet ihmisten vapaa-ajan maisemaksi ja virkistyksen lähteeksi. Viime vuosina on aktivoitunut virtavesiin liittynyt liikehdintä. Jokia on kunnostettu vaelluskalakantojen palauttamiseksi. Joidenkin pienimpien koskien vähätehoisia voimalaitoksia ollaan purkamassa ja koskia ennallistamassa.
Onnistuminen vaatii laajan ja avoimen kansalaiskeskustelun tulviin varautumisen keinoista ja käytännön toteuttamisesta.
Viimeaikaiset tulvakatastrofit lisännevät Suomessakin kiinnostusta tulvasuojeluun ja riskeihin varautumiseen. Tulva-altteimpia alueita on Suomessa perinteisesti suojattu vesiluontoa ja maisemaa voimakkaasti muuttavilla toimilla, kuten pengertämällä ja tekoaltaita ja kanavia rakentamalla.
Tulviin varautumisen on jatkossa oltava laaja-alaisempaa ja ympäristövaikutukset paremmin huomioon ottavaa. Onnistuminen vaatii laajan ja avoimen kansalaiskeskustelun varautumisen keinoista ja käytännön toteuttamisesta.
Kirjoittaja on Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori.
lehti 