Brittiläinen Antony Beevor (s. 1946) on suosituissa tietokirjoissaan ruotinut 1900-luvun sotahistoriaa. Kokeneelta historioitsijalta ja entiseltä upseerilta on lupa odottaa paljon. Beevorin teos Venäjän vallankumous ja sisällissota onnistuukin luomaan värikkään kuvan vuosisadan takaisen sodan kaaoksesta: Osapuolia oli monta, ulkovallat sekaantuivat, ja useat kansat pyrkivät irtautumaan Venäjän imperiumista.Vastakkain olivat demokratia ja diktatuuri, edistys ja taantumus, kaupungit ja maaseutu.
Toisaalta tuntuu, ettei Beevor saa täyttä otetta sodan eri ulottuvuuksista. Ettei vain olisi tullut kiire saada kirja markkinoille nyt kun Venäjä-aiheet ovat pinnalla?
Ensimmäisenä suomenkielisenä historiikkina Venäjän sisällissodasta teos puolustaa paikkaansa, etenkin kun käsitys sisällissodasta on ollut meillä neuvostopropagandan sävyttämää, jos sodasta on ylipäänsä tiedetty. Beevorin kirja on kuitenkin perusteos: kovin yllättäviä tulkintoja siitä ei löydy. Erityisesti suomalaisista kiinnostunut voi lukea lisäksi Mirko Harjulan kirjan Suomalaiset Venäjän sisällissodassa (SKS 2006).
Sisällissota näyttäytyy modernin Venäjän verisenä alkuvaahtona, josta ei olla ehkä vieläkään selviydytty. Sodan synnyttämän Neuvostoliiton kuolinpesää Ukrainassakin perataan. Venäjän hyökkäys on sytyttänyt ikään kuin itäslaavilaisen maailman sisällissodan; vastakkain näyttävät olevan valtioiden lisäksi arvot ja yhteiskuntamallit.
Niille jotka toivovat Venäjän hajoamista Ukrainan sodan seurauksena 1900-luvun alun sisällissota tarjoaa pelottavan esimerkin. Siinä sai surmansa jopa 12 miljoonaa ihmistä, kun ensimmäisessä maailmansodassa kuoli 16 miljoonaa.
Helmikuun 1917 vallankumous oli spontaani kansannousu. Sen jälkeen vallan jakoivat väliaikainen hallitus ja Petrogradin työläisneuvosto.Väliaikaisen hallituksen valta jäi heikoksi ja sitä rasitti demokratiaan kuuluva kiistely.
Beevor muistuttaa, että helmikuun jälkeen vastavallankumousta ei syntynyt. Hän ampuu alas neuvostopropagandan väitteet, että kenraali Kornilov olisi kesällä 1917 pyrkinyt sotilasdiktatuuriin. Kornilov yritti vahvistaa väliaikaista hallitusta, mutta väärinkäsitys sotki välit pääministeri Kerenskiin, joka avasi vainoharhoissaan ovet äärivasemmistolle. Bolševikit kaappasivat pian vallan.
Lokakuun vallankumouksen jälkeen vastarinta alkoi nousta. Bolševikkien jyrkkä ja diktatorinen hallinto sekä vihan kohdistaminen ”luokkavihollisiin” herättivät vastahankaa. Kohta mikä tahansa erimielisyys riitti syyksi pidätykseen ja teloitukseen. Kapinointia aiheutti myös raaka politiikka, ”sotakommunismi”, johon kuului viljan ja karjan pakko-ottoja maaseudulla, elintarvikkeiden säännöstely ja työläisten militarisointi.
Aluksi vastavoimat olivat pieniä. Valtatyhjiön ansiosta bolševikit miehittivät talvella 1917–1918 keskisen Venäjän. Rautateiden solmukohtien hallinta soi heille etulyöntiaseman kehkeytyvässä sisällissodassa.
Aiempien teostensa tapaan Beevor etenee kronologisesti ja värittää historiatietoja eri osapuolten ihmiskohtaloilla. Hän käyttää viljalti sitaatteja arkistolähteistä ja kirjallisuudesta. Ääneen pääsevät niin kirjailijat, kuten Viktor Šklovski ja Konstantin Paustovski, kuin taiteilijat, sairaanhoitajat, juristit, toimittajat, vastavakoilun upseerit ja politrukit.
Beevor lainaa Puškinia, jonka mukaan venäläinen kapina on ”mieletön ja armoton”. Sisällissodassa hätkähdyttääkin raakuus ja julmuus, jollaista Euroopassa ei ollut nähty sitten uskonsotien. Tuho ja kurjuus levisivät yli Euraasian.
Usein vastapuolen antautuneet teloitettiin – ellei heitä pakkovärvätty omiin joukkoihin. Esiintyi orjakauppaa, raiskauksia, oli nälänhätää, epidemioita, kuolleita hevosia, pakolaisten laumoja ja joukkomurhia. Työläisiä hukutettiin Volgaan, talonpoikia poltettiin elävältä, ihmisiä skalpeerattiin, nyljettiin, kastroitiin ja palellutettiin kastelemalla uhrit talvella. Polttoainepula vaivasi: kirjoja ja huonekaluja liekitettiin kotien lämmitykseksi.
Iso osa väestöstä ei kannattanut mitään osapuolta, ja pakkovärvätyt sotilaat karkasivat usein. Yllättävät puolenvaihdokset vaikuttivatkin sotaonneen. Joukkojen huollossa nojattiin usein siviileiltä ryöstettyihin tarvikkeisiin.
Suomen sisällissota ja Baltian maiden vapaussodat käsitellään osana sotaa. Venäjästä irtautuneita maita Beevor kuitenkin vain sivuaa. Kaukasian tai Ukrainan itsenäistymispyrkimykset lähinnä mainitaan, vaikka sota jyräsi erityisesti Ukrainan läpi. Kiova vaihtoi omistajaa 16 kertaa ja jotkut Itä-Ukrainan paikkakunnat lähes 30 kertaa.
Beevor keskittyy punaisten ja valkoisten kamppailuun.
Yksi oudon sodan erikoisimpia käänteitä antoi valkoisille aikaa nousta vastarintaan.
Entisistä sotavangeista koottu tšekkilegioona, 40 000 miestä, kapinoi kesällä 1918 Volgalla bolševikkeja vastaan. Samaan aikaan ympärysvallat, Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja Japani, tekivät intervention Venäjälle, mutta ne eivät lopulta panostaneet tarpeeksi voimavaroja vaikuttaakseen sodan lopputulokseen.
Toisin kuin neuvostohistoriankirjoitus esitti valkoisiin ei kuulunut vain taantumusoikeistoa vaan myös osa demokraattisesta vasemmistosta. Yksi sisällissodan rajapyykki saavutettiin jo vuoden 1918 lopulla, kun valkoisessa liikkeessä johtoon pääsi sotilasdiktatuuria kannattanut oikeisto.
Kansalaissodassa korostuivat panssarijunat ja jokilaivastot, etelän arorintamilla ratsuväki ja tatšanka-konekiväärirattaat. Sekä valkoisten että punaisten joukot vetivät vodkaa ja kokaiinia, päälliköt pröystäilivät, pitivät haaremeita ja ryöstivät kansaa.
Uhatuimmaksi neuvostovalta joutui syksyllä 1919. Etelästä lähestyi kenraali Denikinin valkoarmeija. Lounaasta rynnäköivät kenraali Judenitšin joukot. Amiraali Koltšak oli jo lyöty idässä, joten punaiset saattoivat siirtää voimia uhatuille rintamille. Denikin pääsi Orjoliin asti, 390 km Moskovasta, mutta sitten punaiset heittivät valkoiset takaisin. Denikinin armeijan rippeet ajettiin Krimille.
Punaisten valloitettua alueita ylä- ja keskiluokkaiset sekä upseerit yrittivät piiloutua vainolta. ”Porvariksi” tulkittiin helposti muitakin. Monet pukeutuivat vanhoihin vaatteisiin ja likasivat ihonsa; kotona pantiin Leninin kuva seinälle, Marxin Pääoma pöydälle. Silmälaseja ei käytetty, sillä nekin tulkittiin merkkinä porvarillisesta ”älykköydestä”.
Sisällissodan viimeiset suurtaistelut käytiin Neuvosto-Venäjän ja Puolan välillä. Elokuussa 1920 puna-armeija uhkasi Varsovaa; bolševikit haaveilivat etenemisestä jopa Italiaan asti. Toisin kävi. ”Veiksilin ihmeeksi” kutsutussa taistelussa Puola nujersi puna-armeijan, ja syystalvella nääntyneet osapuolet solmivat rauhan.
Samaan aikaan punaiset ajoivat valkoiset mereen Krimillä. Siellä alkoivat koston veriorgiat: punaisen terrorin huipentumana teloitettiin jopa 100 000 ihmistä.
Valkoinen terrori raivosi pahiten Siperiassa. Myös juutalaispogromeista valtaosa oli valkoisten tekosia.
Valkoisten terrorissa surmattiin 300 000 ihmistä, punaisten terrorissa ehkä jopa yli miljoona.
Beevor lopettaa teoksensa taisteluiden päättyessä Euroopan puoleisella Venäjällä 1920. Vuoden 1921 tapahtumat hän kuittaa lyhyesti, mutta ei huomioi, että Kaukasiassa, Keski-Aasiassa ja Kaukoidässä sota jatkui ainakin vuoteen 1922 tai jopa 1920-luvun loppuun asti.
Pieni puute on se, että analyyttiset tulkinnat jäävät teoksessa vähemmälle. Ideologian merkityksen Beevor pitkälti sivuuttaa ja keskittyy toimiin ja tapahtumiin. Tämä on sinänsä perusteltua, sillä nyt jo tiiliskivimäinen teos olisi muuten paisunut entisestään, mutta kunnolla avautuakseen kirja vaatii Venäjän 1900-luvun alun poliittisen historian tuntemusta.
Teos edustaa perinteistä tulkintaa sisällissodasta vain punaisten ja valkoisten välisenä konfliktina. Beevor mainitsee ”vihreät”, jotka saivat nimensä siitä, että piileksivät metsissä. Vihreitä on pidetty osana demokraattisten sosialistien liikettä, joka taas on tulkittu sisällissodan kolmanneksi osapuoleksi: se taisteli sekä valkoisia että punaisia vastaan. Niin sanottuun kolmanteen vallankumoukseen pyrkivät esimerkiksi anarkisti Nestor Mahnon musta armeija Itä-Ukrainassa, monet ukrainalaisatamaanien joukot, lukuisat talonpoikaiskapinat, sosialistivallankumouksellisten ja menševikkien organisoima vastarinta sekä Kronstadtin kapina.
Valkoiset hävisivät sodan, koska heitä yhdisti vain bolševikkien vastustus. Väestön kannatusta ei saatu, sillä tsaarinaikaisia maanomistussuhteita kieltäydyttiin muuttamasta. Ei sitouduttu kunnolla perustuslakia säätävään kokoukseen, mutta eivät valkoiset diktatuurinakaan pärjänneet, vaan korruptio vaivasi. Valkoisten pitäytyminen jakamattoman Venäjän aatteessa epäsi tuen itsenäiseksi irtautuvilta valtioilta ja etnisiltä vähemmistöiltä. Lisäksi valkoiset epäonnistuivat voimiensa keskittämisessä.
Sosialistivallankumouksellisten ja taantumuksellisten oikeistolaisten liittoumalla ei lopulta ollut mahdollisuuksia päättäväistä kommunistidiktatuuria vastaan.
Beevor ei sitä kysy, mutta sopii ajatella: olisiko valkoisten voittaessa Venäjälle avautunut demokratian mahdollisuus? Ehkä, mutta tätä selkeämmin kansanvaltaa ajoi vihreät eli demokraattisten sosialistien liike. Vihreitä hajanaisuus tosin vaivasi valkoisiakin pahemmin.
Vihreiden kohtalo osoittaa silti sen, että vaikka bolševikit voittivat sisällissodan, vallankumous päättyi tappioon.
Šklovski vertasikin bolševikkeja kansansadun paholaisen oppipoikaan. Tämä kehui pystyvänsä palauttamaan vanhan miehen nuoruuden – mutta ensin hänen täytyisi polttaa mies. Niin hän sytytti vanhuksen palamaan, mutta ei kyennytkään herättämään tätä henkiin.
Antony Beevor: Venäjän vallankumous ja sisällissota. Suomentanut: Markku Päkkilä. WSOY 2022, 620 s.