Vuonna, jona täytän 40, huomaan, miten ihana Ville Valo itse asiassa on. Havainto on seurausta Neon Noir -albumia varten tehdystä Loveletting-videosta, jossa Valo esiintyy mustan lammashenkilön kanssa. Lammas jää nimettömäksi, mutta hänen roolinsa on tasavahva ihmisen kanssa: kuten Ville Valon, hänenkin voi olettaa edustavan ensisijaisesti itseään.
Lammasta ja Valoa kuvataan erilaisissa lokaatioissa, muun muassa kumpaisellekin luontaisessa ruokailutilassa. Valo silittää heinää syövää lammasta. Lammas puolestaan tarkkailee miimisellä viinillä skoolaavaa Valoa. Mukana on karua maisemaa, vesisadetta ja hieman tulenhehkua. Lisäksi Valo soittaa, laulaa ja hymyilee (kahdesti) lampaalle.
Lammas on symbolisesti latautunut olento – itselleen varsin epäedullisella tavalla. Kristinuskossa Jeesus vertautuu karitsaan. Jotenkin tästä seuraa loogisesti se, että kristittyjen ruokapöytiin teurastetaan nuoria lampaita Jeesuksen kuoleman muistopäivänä. Ehkä siksi, että ihmisten lihaa ja verta on yleisesti hyväksyttyä syödä vain symbolisesti.
Lovelettingin pitopöytä on askeettinen. Sekä lampaalle että ihmiselle on katettu pöydän ääreen tyhjä lautanen ja viinilasi sekä vajaa vesilasi. Pöydässä ruokailu ei toki ole lampaalle optimaalista, mutta lampaille ei toisaalta pidäkään syöttää ihan mitä sattuu. Valolla on vierellään tiputusteline, veripussin sisältö ei kuitenkaan näytä virtaavan aivan hänen suoniinsa saakka.
200-luvulla elänyt kreikkalainen uusplatonikko Porfyrios jätti jälkeensä hyvin säilyneen käsikirjoituksen, jonka Liisa Kaski suomensi parituhatta vuotta myöhemmin nimellä Sielullisten vahingoittamista vastaan. Antiikissa vallitsi useita ajatussuuntauksia, joiden mukaan ihmisten ei pidä syödä tai uhrata muita eläimiä. Porfyrioksen kirjan jälkisanoissa Tua Korhonen kirjoittaa, että antiikissa perusteluja lihasta pidättäytymiselle oli yleensä kolme: ”uskonnolliset syyt, kuten usko sielunvaellukseen (pythagoralaiset), terveydelliset syyt sekä eettis-filosofiset syyt”.
Jälkimmäisiin kuului tyypillisesti ajatus siitä, että tappamisesta ja muiden syömisestä koituu ihmiselle itselleen moraalista harmia ja se raaistaa ihmistenvälisiäkin suhteita. Porfyrios kuitenkin näyttää esittävän, että muilla eläimillä on jotain, jonka voisi nykytermein tulkita itseisarvoksi: toisten eläinten syöminen toki estää oman valaistumisen, mutta siitä aiheutuu myös suunnatonta haittaa syömisen uhreille.
Porfyrioksen mukaan aistinautinnot sitovat ihmisen ruumiin kahleisiin. Ne pitävät meitä kiinni aistimaailmassa, joka on vastakkainen älylliselle mielellemme. ”Aistien herättämien tunnetilojen” valtaan heittäytyminen antaa vallan järjettömälle sielunosalle, joka aiheuttaa lopulta ihmiselle itselleenkin harmia: järjettömyyshän on ennen kaikkea lyhytnäköisyyttä. Kaikki järkeä sumentava on pahaksi, sillä vain järjen kautta on mahdollista ymmärtää tosiolevainen, minkä tulisi olla vähintäänkin jokaisen filosofin tavoite.
Voimme vain kuvitella, miten irstaana ja tuhlailevana antiikin ihminen menoamme pitäisi. On sentään hyväksyttävää sanoa, että emme tarvitsisi niin paljon kaikkea. Mutta että emme tarvitsisi juuri mitään?
Järki on myös edellytys moraalille. Lihansyönti on Porfyrioksen mukaan älyllisesti laiskaa jo sen oikeutuksesta alkaen. Muut eläimet määritellään järjettömiksi, ja kuka nyt järjettömiä viitsisi ottaa huomioon. Mutta mikäli ihmiset todella uskoisivat muiden eläinten järjettömyyteen, he tuskin esimerkiksi rankaisisivat koiria tai hevosia silloin, kun nämä eivät toimi ihmisten haluamalla tavalla.
Askeesi ei ole omassa(kaan) ajassamme mikään muodikas ilmiö. Voimme vain kuvitella, miten irstaana ja tuhlailevana antiikin ihminen menoamme pitäisi. On sentään hyväksyttävää sanoa, että emme tarvitsisi niin paljon kaikkea. Mutta että emme tarvitsisi juuri mitään? Että voisimme tehdä vähemmän töitä, mutta voisimme myös toljottaa vähemmän suoratoistopalveluita. Että meidän pitäisi tehdä vähemmän aistillista mielihyvää tuottavia asioita ja pyrkiä muuhun kuin niiden maksimointiin. Meidän pitäisi syödä, juoda ja naida vähemmän. Lopettaa ruutujen kyttääminen mutta irtautua myös ruumiillisista suhteista toisiimme, sillä muiden hulinointi harhauttaa huomion oleellisesta.
Seksiä on viime vuosikymmeninä pakkosyötetty meille oksentamispisteeseen asti. Ei olekaan ihme, että uutisotsikot kertovat toistuvasti nuorten olevan aiempaa vähemmän kiinnostuneita koko hommasta. Toisaalta on syntynyt ”pornoseksuaalien” alakulttuuri, jossa kaikki seksuaalinen halu ja toiminta keskittyvät pornografiaan, ei muihin ihmisiin.
Musiikkivideot eivät perinteisesti ole korostaneet askeettisuuden iloja. Lovelettingissä ainoat nautintoaineet ovat vesi ja heinä. Porfyrios olisi riemuissaan! Teinivuosieni seksisymboli Ville Valo näyttäytyy hänkin kaikkea muuta kuin viettelevässä valossa (tai tässä tapauksessa tietenkin pimeydessä). Ei hänen olemuksensa edelleenkään uhmaa kauneusihanteita, mutta heruttelu puuttuu eivätkä kuvakulmat esineellistä. Lampaan ja ihmisen kanssakäymisessä näkyy vuorovaikutus, läsnäolo. Katseet kohdistuvat toiseen, ei ulkopuolisiin. Molempien fokus on keskinäisessä tilanteessa, ei kamerassa.
”Two heartbeats out of sync with each other and crying, / dreaming of loveletting love. / Two heartbeats out of sync with one another and dying, / dreaming of loveletting love.”
Loveletting on muunnos sanasta bloodletting, joka viittaa suoneniskentään lääketieteellisenä toimenpiteenä. Venesektion suosio on viime aikoina romahtanut, mutta ennen sitä pidettiin tehokkaana hoitokeinona vaivaan kuin vaivaan, vaikka moni potilas siihen kuolikin. Antiikin lääketieteilijät perustelivat suoneniskennän tehon pahan veren poistamisella, heidän arabialaiset kollegansa pyrkivät menetelmän avulla muuttamaan veren kulkusuuntaa.
Loveletting love, josta tekstin puhuja unelmoi, on siis rakkaudesta vuodatettua rakkautta. Rakkautta, josta on valutettu paha veri: kulttuurin luomat fantasiat, omistushalu, projektiot, odotukset, roolit. ”Rakkaudesta” puhdistettua rakkautta.
Askeesi ei ole omassa(kaan) ajassamme mikään muodikas ilmiö.
Porfyrios ei puhu rakkaudesta, mutta monissa uskonnoissa (puhdas) rakkaus nähdään samankaltaisena päämääränä tai valaistumisena kuin se yhteys, josta hän kirjoittaa filosofian tavoitteena. Porfyriokselle tärkeintä on oikeudenmukaisuus. Muiden eläinten surmaaminen röyhkeyden, turhamaisuuden ja huvin vuoksi on lisännyt ihmisten murhanhimoisuutta ja heikentänyt myötätuntoa. Hän kannustaa pythagoralaisten tapaan harjoittamaan lempeyttä ”petojakin kohtaan”, sillä se kasvattaa inhimillisyyttä, empatiaa ja sitä myöten oikeudentuntoa.
Muut eläimet kuuluvat Porfyrioksen ajattelussa samaan sukuun ihmisten kanssa, joten oikeudenmukaisuus on ulotettava heihin heidän itsensäkin vuoksi, ei vain siksi, että se tekee meistä parempia. (Todella kehittynyt ihminen välttää myös kasvien vahingoittamista.) Porfyrioksen pidättäytymiseen ei liity ruumiin rankaiseminen tai itsen kieltäminen.
Kaiken elävän, siis myös oman itsen, vahingoittamisesta on pidättäydyttävä. Koska olemme itsekin eläviä, meidän on täytettävä tietyt tarpeemme. Vain liioittelua on vältettävä. Nautinto ja tuska kulkevat käsi kädessä, eikä todellakaan hyvällä tavalla. Rikkaus ei vapauta paitsi jäämisen tunteesta. Joka kerta kun ihminen antaa halulle periksi, hän sitoutuu tyytymättömyyden kierteeseen ja hänelle voi hetken kuluttua myydä lisää turhaa paskaa.
”Tavallisen ja vaatimattoman saa riittämään kun muistaa, että kaikella maailman rikkaudella yhteen koottunakaan ei ole voimaa sanottavasti vapauttaa sielua myllerryksestään, mutta lihan hankaluudesta pääsee eroon sillä mikä on kohtuullista, kaikille saatavilla ja helposti hankittavissa – ja jos tämä tällainenkin jää uupumaan, ei se järisytä ihmistä, joka harjoittelee kuolemista.”
Askeesissa on elitismin piirteitä. Rikas voi hävittää kaiken tarpeettoman, koska jos jotain sitten sattuukin tarvitsemaan, sen voi ostaa (uudestaan). Hän voi elää minimaalisen tyylikkään sisustuksen keskellä puhtaaksi mielletyllä ravinnolla, koska hänellä on siihen varaa. Köyhän pitää varastoida kaikenlaista puolirikkinäistä ja ehkätarpeellista, mikä ei mahdu mihinkään, koska tila maksaa. Maailmasta voi vetäytyä vain, jos on siitä huolimatta mahdollista turvata omat perustarpeensa.
Porfyrios oli totisesti elitisti. Rahvaalla, eli ihmisten enemmistöllä, ei hänen mukaansa ollut hallussaan edes viisauden murusia, ei taitoa erottaa ala-arvoisia tapoja sivistyneistä eikä minkäänlaista itsehillintää. ”Ei siis tarvitse pelätä, että elävien olentojen hotkijoita ei joskus enää olisi olemassa.”
Olisi tosi kokoomuslaista ehdottaa köyhille askeettisempaa elämäntapaa elonlaadun kohentamiseksi. Tai ehkä jopa kadehtia varattomia siitä, että heillä on tällainen luontainen pääsy kulutuksesta vapautumiseen. Kaikillahan pitäisi olla yhtäläinen oikeus nauttia elämästä. Juuri siitä onkin kysymys! Miksi ymmärrämme ”itsen hemmottelun” ja ”arjen luksuksen” aina jonain kulutettavana? Ja ennen kaikkea: kuka siitä hyötyy? Sinä ja minä? Elonkehä?
Totta kai kyse on rakenteista. Mutta rakenteet muuttuvat vain hirvittävän paineen alla. Sen paineen kasvattaminen on jokaisen kynnelle kykenevän vastuulla. James Greig käsittelee esseessään Everyone needs to grow up aikaamme määrittävää infantilisoitumista. Ihmiset kokevat toimijuutensa niin vähäisenä, että kokevat lapsenomaisuuteen paiskautumisen viehättäväksi vaihtoehdoksi. He ryhtyvät aikuisvauvoiksi, joiden ei tarvitse ottaa vastuuta ja joiden on ihan ok täyttää kaikki halunsa markkinatalouden mahdollistamin keinoin. Sepä sopiikin markkinoille hyvin, sillä lapsi haluaa jatkuvasti lisää, vaikka olisi ihan hiljattain saanut Schleich-tallin. Kapitalismi varastaa ihmisiltä toimijuuden hallitsemalla todellisuutta ja hävittämällä planeetalta kaiken elämän, joten lohduttautukaamme kuluttamalla enemmän!
Siinäpä toinen epämuodikas kehotus: syleile aikuisuuttasi.
Greig muistuttaa, että infantilisointi on tehokkaaksi todettu keino pitää alistetut ryhmät ruodussa: niin naiset, mustat, vammaiset kuin meilläpäin vaikkapa saamelaiset on leimattu lapsenomaisiksi, kyvyttömiksi oikeassa aikuisuudessa vaadittuun vastuunkantoon. Jos me vapaaehtoisesti lapsellistamme itsemme, meistä ei totisesti ole minkäänlaista vastarintaa niille, jotka ovat valmiita myymään vaikka oman mummonsa elleivät olisi sitä jo tehneet.
Siinäpä toinen epämuodikas kehotus: syleile aikuisuuttasi. Aikuisuushan on tylsää ja velvoittavaa. Sitä, että oppii myöntämään virheensä ja elämään niiden kanssa. Monimutkaisuuksien hyväksymistä. Illuusioiden puhkeamista. Luopumista saduista.
Rockmusiikki on aika infantiilia, jos totta puhutaan. Vastapainoksi on kuulemani mukaan olemassa ”aikuisrockia”, jonka pitäisi kauhistuttaa kaikkia hyvällä maulla varustettuja. Metallimusiikin puolella kuvasto on perinteisesti ollut vaivaannuttavan naiivia.
Katsoessani ensi kerran Lovelettingin pelkäsin, että kohta ryhdytään lunastamaan odotuksia eli uhraamaan lammasta. Näin ei tapahdu. Lopussa meille näytetään televisioon siirtynyt lammas, jonka edessä on liekkejä, mutta ne ovat selvästi erillään, ehkä jonkinlaista ajallista etäisyyttä symboloiden. Tämän kuvan jälkeen näemme vielä sekä lampaan että Ville Valon eteenpäin muttei kuitenkaan katsojaan suunnatut katseet.
Lovelettingin narratiivi uhmaa totunnaisuutta. Se näyttää toisenlajisen eläimen, vieläpä melko lailla halveerattuun lajiin kuuluvan lampaan omaehtoisena toimijana, joka toteuttaa lampauttaan eikä alistu vertauskuvaksi. En Porfyrioksen tavoin koe aistimaailmasta vapautumista ensisijaisena pyrkimyksenä. Mutta mikäli haluamme päästä totuuden äärelle, meidän on ryhdyttävä kyseenalaistamaan oppimiamme kertomuksia maailmasta, itsestämme ja toisista. On luovuttava tekosyistä ja lakattava nukuttamasta itseämme satuihin.
VV: Neon Noir. Heartagram Records 2022.
VV: Loveletting. Ohjaus Kim Koponen. Heartagram Records 2022.
Porfyrios: Sielullisten vahingoittamista vastaan. Suom. Liisa Kaski, jälkisanat Tua Korhonen ja Miira Tuominen. Tutkijaliitto 2022.
James Greig: Everyone needs to grow up. Dazed 10.3.2023.
Samantha Cole: Enter the Goon Cave, Where Porn and Masturbation Is All That Exists. Vice 13.3.2023.
uutiskirje 
