Toista ihmistä on vaikea tappaa edes sodassa. Kirjailija Pekka Jaatinen lainaa uusimmassa sotaromaanissaan Kiestinki amerikkalaistutkimusta vuodelta 1947. Sen mukaan toisen maailmansodan taisteluissa olleista sotilaista keskimäärin vain 15–25 prosenttia oli käyttänyt aseitaan vihollista vastaan.
Laajaan lähdeaineistoon pohjautuvassa moniäänisessä teoksessa Kiestinki –Motti 1941 sotamies Onni Nurmi ampuu päättäväisen tarkasti ohi, kun Saksalle alistettu Suomen 3. armeijakunta etenee heinä-elokuussa 1941 kohti Kiestinkiä, josta on tarkoitus jatkaa katkaisemaan Murmanskin rata.
“Älä tapa, on Jumalan käsky ja se lukee Raamatussakin. Minä olin maallista esivaltaa totellakseni räiskinyt kiväärillä muiden mukana, mutta tarkasti ohi – sivulle, yli ja alle”, hän perustelee itselleen.
Onnin vastapari on venäläinen valioluokan tarkka-ampuja Boris, joka on värvätty sotaan vankileiriltä lupauksella armahduksesta tai ainakin tuomion lyhentämisestä. Ensimmäinen tappo on vaikea, mutta vähitellen ihmismetsästykseen syttyy himo, jota Boris ei voi vastustaa vapaallakaan.
Kiestinki on uusi luku Pekka Jaatisen loistavien sotakirjojen ketjuun. Hän ei koskaan kuvaa sotaa sen itsensä vuoksi. Dokumentaariset tunteisiin menevät sotaromaanit nostavat esiin inhimillisiä kohtauksia äärettömän hulluuden keskellä. Uudenlaista kaikupohjaa niille antaa tieto siitä, että Ukrainassa eletään nyt samanlaisen julmuuden keskellä.
Kiestingissä suomalaisten tappiot olivat jatkosodan hyökkäysvaiheessa suhteellisesti kaikkein raskaimmat. Elokuun hyökkäysvaiheessa itää kohti marssi yhtenä letkana 2 800 miestä. Upottavaa huoltopolkua myöten motista palasi kuukausi myöhemmin 800.
Raskaat tappiot johtuivat siitä, että armeijakunnan saksalainen komentaja kenraali Nikolaus von Falkenhorst vaati salamasotaa kohti Murmanskin rataa. Suomalaisten rinnalla taistelleet saksalaissotilaat ja heidän kalustonsa eivät kuitenkaan pystyneet toimimaan korpisodan olosuhteissa. Varsinaista hyötyä oli vain Saksan ilmavoimien hävittäjistä.
Kiestingissä haavoittunut kirjailija Kalle Päätalo kuvaa suomalaisten naiivia suhtautumista saksalaisiin “takuumiehiin” jatkosodan alussa romaanissaan Liekkejä laulumailla. Kunhan vauhtiin päästään, Saksan teknillinen armeija hoitaa sotimisen ja suomalaiset voivat tulla perässä rajapyykkejä siirrellen. Toisin kävi. Saksalaisten suorituskyky oli suuri pettymys.
Kiestinki etenee vähän niin kuin Pentti Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Kun yksi yhdeksänmiehisen jalkaväkiryhmän sotilas kuolee taistelussa, seuraava astuu kertojana remmiin. Romaanin loppuessa syyskuun alkuun vuonna 1941 vain yksi heistä on enää hengissä.
Rivisotilaan osa oli epätietoisuus sodan laajemmista tavoitteista. Useampi romaanin henkilöistä ihmettelee hyökkäyksen jatkuessa, että eikö tässä ole jo saavutettu paremmin turvattu raja. Miksi pitää jatkaa?
Sotamies Ali Honkasesta tuntuu tosi pahalta, kun hän kuulee, että tavoitteeksi on asetettu Vienanmeri eli “Valakia meri”.
“Minä halusin jo kotiin. Me oltiin Aunen kanssa varattu pappi ja kirkko syyskuun toiseksi lauantaiksi.”
Ali halusi naimisiin ja isäksi, ei sankarivainajaksi.
Sodan Pekka Jaatinen määrittelee näin:
“Sota on enimmäkseen pelkkää sietämistä. Täytyy sietää kuoleman ja haavoittumisen mahdollisuus ja tuskat, jos haavoittuu. Ja vaikka ei haavoittuisikaan, kaikenlaisia kipuja ja kolotuksia riittää. Täytyy sietää pelkoa, rasitusta, janoa, nälkää, väsymystä, kuumaa, kylmää, sadetta, paistetta, hyttysiä, likaisuutta, syöpäläisiä, rikkinäisiä vaatteita, koti-ikävää, naisen puutetta ja toisia.”
Jos joku vielä kuvittelee, että sotaromaaneissa seikkaillaan tai mässäillään sodalla, niin ei voisi enempää väärässä olla. Pekka Jaatinen on mestari kuvaamaan, millainen kärsimysnäytelmä sota on.
Rivimiehiä kuvataan muissakin uusissa sotaromaaneissa. Kiestingin suola on armeijakunnan komentajan kenraalimajuri Hjalmar Siilasvuon henkinen taisto von Falkenhorstia vastaan. Siilasvuolla oli tietoa siitä, että Yhdysvallat ja Iso-Britannia ryhtyvät toimittamaan Neuvostoliitolle aseita ja muuta kalustoa muun muassa Murmanskin sataman kautta. Suomalaisten eteneminen Murmanskin radalle saksalaisten kanssa voisi johtaa Suomen kahden tulen väliin. Tämän takia Siilasvuo pyrki salaa jarruttamaan hyökkäystä käytettävissä olevilla keinoilla samaan aikaan, kun von Falkenhorst vaati painamaan lisää höökiä loppuun ajetuilla miehillä.
Iso-Britannia julisti kuitenkin Sodan suomelle 6.12.1941. Kuukautta aiemmin Siilasvuo oli keskeyttänyt hyökkäyksen ilman saksalaisten lupaa, mutta Mannerheimin tukemana.
Suomalaisten sotilaiden ja Siilasvuon lisäksi Kiestingin kolmas kertoja on venäläinen tarkka-ampuja Boris. Kolhoosin ruuan varastamisesta vankileirille joutunut Boris saa tilaisuuden “rakentaa kommunismia kaikkein kunniallisimmalla tavalla” taistelemalla fasistiroistoja ja suomalaisporvareita vastaan. Hänen sotansa päättyy haavoittumiseen ja sotasairaalan kautta uudelleen kuulusteltavaksi.
“Nyrkkiä, pamppua ja kettinkiä tuli enemmän kuin lääkäri määrää. Minut palautettiin vankileirille enkä nähnyt äitiä enää koskaan.”
“Ihminen on eläin muiden joukossa, eikä koskaan pääse eroon sotimisesta, vaikka lajitovereiden tappaminen onkin suurimmalle osalle vaikeaa. Kokonaisuutena olemme tuhoon tuomittuja, koska aina löytyy niitä, jotka pystyvät tappamaan. Siinä mielessä olemme täällä Maapallolla kuin isossa motissa”, miettii Kiestingin motista selvinnyt suomalaissotilas romaanin päätteeksi.
Tapahtumat Ukrainassa ja kaikki muutkin käynnissä olevat sodat vahvistavat havainnon oikeaksi.
Pekka Jaatinen: Kiestinki – Motti 1941. 375 sivua, Johnny Kniga.
uutiskirje 
