Kiinan kansantasavalta täyttää sata vuotta vuonna 2049. Maata hallitsevan kommunistisen puolueen visiona on, että tuolloin Kiina on maailman johtava valtio. Mitä tämä tavoite käytännössä tarkoittaa? Millainen maa Kiina aikoo olla vuosisadan puolessavälissä?
Kiinan johdon strateginen tavoite on, että Kiina olisi tuohon mennessä riippumaton länsimaista. Erityisesti teknologisesti, mutta myös taloudellisesti. Sitä en tiedä, miten se onnistuu. Tavoitteena on siis, että Kiina olisi teknologisesti ja mahdollisesti myös taloudellisesti riippumaton lännestä.
Valtion ja Kiinan kommunistisen puolueen virallisissa papereissa tätä visiota on kuvattu sillä tavalla, että vuonna 2049 Kiina olisi moderni sosialistinen valtio, joka on vauras, vahva, demokraattinen, kulttuurisesti edistynyt ja harmoninen.
Kiinalaiseen historiakäsitykseen kuuluu ajatus ”nöyryytyksen vuosisadasta”, jonka katsotaan alkaneen 1840-luvulla, kun Kiinaa silloin hallinnut Qing-dynastia pakotettiin tekemään epäedullisia sopimuksia Euroopan siirtomaavaltojen, erityisesti Ison-Britannian kanssa. Kommunistit ajattelevat nöyryytyksen vuosisadan päättyneen Kiinan kansantasavallan perustamiseen 1949.
Kiinan johto haluaakin päästä tästä nöyryytyksen vuosisadasta eroon – ja vieläpä sellaisella tavalla, että Kiina ymmärrettäisiin maailmalla enemmän omassa arvossaan.
Kiina on nimellisesti ”sosialistinen valtio kiinalaisin erityispiirtein”. Olet kuitenkin tutkinut työssäsi kiinalaista nationalismia. Miten nationalismi ilmenee Kiinan yhteiskunnassa?
Se näkyy oikeastaan kaikessa. Kansallinen, nationalistinen ideologia ilmenee sekä maan sisäisesti että sen ulkopoliittisissa suhteissa.
Siitä asti, kun kommunistit tulivat valtaan ja Kiinan kommunistinen kansantasavalta perustettiin, on nationalismi ollut eräänlainen polttoaine, joka on erityisesti viimeksi kuluneiden vuosikymmenien aikana valjastettu valtion käyttöön. 1960-luvun kulttuurivallankumouksen jälkeen kiinalaisten kansallista identiteettiä on hyvin tietoisesti rakennettu.
Sen tavoitteena on tietysti erottaa kiinalaiset muista kansoista, mutta myös luoda eräänlaista yhteistä henkeä. Kiinalaiseen nationalismiin kuuluu erityisesti ajatus siitä, että Kiina on jollain tapaa erilainen kuin muut maat ja että kiinalaisuudessa on jotain sellaista, mitä ei ole millään muulla kansalla.
Kiinalainen kansallinen identiteetti ja nationalismi ovat erityisesti han-nationalismia. Han-kiinalaiset muodostavat maan suurimman etnisen ryhmän, ja yli 90 prosenttia kiinalaisista kuuluu han-kansaan. Kiinalaisessa ajattelussa heillä on ikään kuin oikeus kiinalaisuuteen ja sen määrittelyyn. Toki Kiinassa on myös useita etnisiä vähemmistöjä, mutta Kiinan valtio ja kommunistinen puolue näkevät ne enemmänkin jonkinlaisena koristeena.
On syytä myös muistaa, että Kiinan kansallisvaltio ei ole paljoa vanhempi kuin Suomenkaan. Kiina kansallisvaltiona luotiin vasta vuonna 1912 Qing-dynastian syrjäyttämisen jälkeen. Kiinalainen yhteisöllisyys ja kulttuuri ovat kuitenkin paljon vanhempaa perua, ja Kiinalla on tuhansia vuosia vanha historia, jonka jatkumossa kommunistien valtakausi on vain yksi kärpäsen siivenisku.
Kommunistit haluavatkin ehkä nähdä itsensä luonnollisena osana Kiinan historiallista jatkumoa. Autoritaarisia hallintoja on Kiinassa ollut ennenkin, kun taas toimivaa demokratiaa ei koskaan.
Kiinan kehitys viimeisten 40 vuoden aikana on ollut huimaa. Maan talouskasvu on kuitenkin hidastunut, ja alhainen syntyvyys on haaste myös Kiinan demografiselle kehitykselle. Miten Kiinan johto suunnittelee ratkaisevansa maan valtavat ongelmat? Jatkuva hyvinvoinnin kasvu on kuitenkin ollut tärkein perustelu, jolla Kiinan kommunistinen puolue oikeuttaa itsevaltaansa.
Juuri näin. Kun Kiinassa lanseerattiin yhden lapsen politiikka vuonna 1979, se oli selkeästi hallinnon reaktio maan nopeaan väestönkasvuun ja siihen, ettei yhteiskunta välttämättä pystyisi ruokkimaan kaikkia. Nyt tilanne on päinvastainen: Kiina tarvitsee tulevaisuudessa valtavan määrän uusia ihmisiä.
Vuonna 2016 yhden lapsen politiikasta luovuttiin, ja nykyään perheet saavat saada kolme lasta. Linjaa muutettiin, koska Kiinan väestö vanhenee ja myös vähenee. Vuoteen 2050 mennessä Kiinan väkiluku on sata miljoonaa pienempi kuin nykyään. Se herättää maan johdolla huolen siitä, mistä saada työväkeä teollisuuteen tai miten varmistaa hoivaa vanheneville ihmisille.
Kiinassa on myös koko ajan enemmän nuoria pariskuntia, jotka eivät halua lapsia, vaan ovat aivan tyytyväisiä elämäänsä lapsettomina. Lasten kasvattaminen ja koulutus on Kiinassa valtavan kallista.
Lapsipolitiikan muutos oli hyvin tyypillistä Kiinalle. Se oli ylhäältä tuleva määräys, joka käskettiin kansalle. On mielenkiintoista nähdä, miten perheiden lapsimäärän sääntely toimii sitten käytännössä. Uskoisin, että siellä on ihmisryhmiä, jotka eivät enää suostukaan siihen, että maan johtajat päättävät, kuinka monta lasta heidän tulee saada.
Jos hyvinvoinnin kasvu sakkaa, onko kommunistisen puolueen itsevaltius uhattuna?
Kyllä on. Kiinan yksipuoluejärjestelmä ja kommunistisen puolueen valta-asema perustuvat talouden jatkuvaan kasvuun ja siihen, että järjestelmä voi nostaa ihmisiä ylös köyhyydestä. Viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana Kiinan johto on nostanut 800 miljoonaa ihmistä äärimmäisestä köyhyydestä eli tilanteesta, jossa he joutuvat pärjäämään alle kahdella USA:n dollarilla päivässä. Mitä kuitenkin tapahtuu, jos kehitys kääntyy toisin päin ja kolmella dollarilla pärjänneet ihmiset putoavat takaisin kahteen dollariin?
Köyhien lisäksi myös kiinalainen keskiluokka on varmasti huolissaan. Tarkoitan niitä ihmisiä, joilla on hyvä koulutus ja työpaikka ja mahdollisuuksia kouluttaa lapsiaan tai käydä kenties ulkomailla. Heillä ei kuitenkaan ole poliittista valtaa, eikä edes mahdollisuuksia siihen. Eivät kaikki voi liittyä kommunistiseen puolueeseen.
Kommunistit ovat tarjonneet ihmisille koulutusta, työpaikkoja ja asuntoja. On kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu Kiinan keskiluokalle sitten, kun jatkuva nousu ei ole enää mahdollista, tai sitten, kun ihmiset rupeavat menettämään sijoituksiaan. Kiinalaisetkin ovat sijoittaneet rahojaan osakkeisiin ja rahastoihin.
Missä vaiheessa nämä ihmiset ryhtyvät kyseenalaistamaan koko järjestelmää? Se voi tapahtua silloin, jos he menettävät ne taloudelliset etuudet, joista he ovat päässeet nauttimaan.
Onko Kiinan yhteiskunnassa nähtävissä minkäänlaista demokratialiikehdintää? Voiko se voimistua?
Minun toivoni oli aikanaan Hongkongissa, joka oli ennen Ison-Britannian siirtomaa. Sen hallinto oli järjestetty brittiläisen parlamentarismin mukaan. Hongkong liitettiin Kiinaan 1997, ja hyvin pitkään siellä elämä jatkui normaalisti.
Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana Kiinan ote Hongkongista on kuitenkin kiristynyt, ja kansalaisten vapauksia ja oikeuksia on rajoitettu koko ajan enemmän. Kyllä siellä kuitenkin varmasti on ihmisiä, jotka miettivät ja kyseenalaistavat Kiinan johtoa ja kommunistista puoluetta. Samalla tavalla kuin Venäjälläkin on.
Kysymys kuuluu kuitenkin, onko Kiinassa tarpeeksi ihmisiä, jotka uskaltavat ryhtyä aktivismiin ja toimintaan? Se vaatii nimenomaan uskallusta. Jos Kiinassa jää kiinni aktivismista, ei se ole vain ihmisen henkilökohtainen asia, vaan siellä rangaisaan myös perhettä, lähipiiriä ja sukulaisia. Tällainen koko yhteisön rankaiseminen on poikkeuksellisen ikävä piirre kiinalaisessa järjestelmässä.
Kiinan rakennussektori ylläpitää maan talouskasvua ja työllisyyttä. Rakennusalalla menee nyt kuitenkin todella huonosti. Kiinalainen rakennusjätti Evergrande on ollut talousvaikeuksissa jo pitkään, ja yhtiön osake on romahtanut arvottomaksi. Mitä tästä voimme päätellä?
Se on aika huolestuttava signaali, koska rakennussektori muodostaa noin kolmanneksen Kiinan bruttokansantuotteesta.
Kiinan nopea kaupungistuminen on ruokkinut rakennusalaa. Vuonna 2000 kaksi kolmasosaa kiinalaisista asui maaseudulla ja kolmasosa kaupungeissa. 20 vuodessa tilanne on kääntynyt päinvastaiseksi: nyt 65 prosenttia kiinalaisista asuu kaupungeissa.
Kiinassa on todella paljon tyhjää rakentamista. Kun maailmalla oli edellinen talouskriisi, Kiina subventoi valtavasti omaa talouttaan. Rakentaminen oli yksi helppo tapa tukea taloutta. Siellä rakennettiin aavekaupunkeja, joissa kukaan ei asu. Mutta siellä ne ovat. Evergrande ei suinkaan ole ainoa.
Elokuun lopulla uutisoitiin myös, että toinen kiinalainen rakennusjätti Country Garden on erittäin vakavissa talousvaikeuksissa. Myös monet Kiinan talouden tutkijat ovat huomauttaneet, että kyse on todella isosta asiasta, varsinkin kun Evergranden tilanne on tullut esille julkisuuteen. Nämä ovat niin isoja juttuja, että edes Kiina ei pysty niitä enää salaamaan.
Nyt esiin tulleet rakennusyhtiöiden ongelmat saavat varmasti myös Kiinan valtion jossain vaiheessa miettimään, kannattaako alaa enää tukea.
Kuinka luotettavia Kiinan valtion ilmoittamat viralliset talousluvut ovat?
En Kiina-tutkijana ole koskaan luottanut niihin, vaan olen aina ollut hyvin skeptinen. Täytyy muistaa, että kun Kiinan johtajat laativat tilastoja ja ja analysoivat taloutta, he eivät tee sitä meidän mieliksemme. He tekevät sitä omalle kansalleen ja kertoakseen, että ”hyvin menee”, koska talouskasvu on varmaankin sellainen kehityksen mittari, jonka ihmiset pystyvät ymmärtämään. Ihmiset voivat katsoa, että jos tilastopalkki menee korkeammaksi, niin silloin Kiinalla menee vähän paremmin.
Kommunistinen puolue on perustellut valtaansa talouskehityksellä, joten tietysti talouden kasvuvauhti on ollut sille todella merkityksellistä. Muistan, että kun vuotuinen talouskasvu jossain vaiheessa tipahti alle seitsemän prosentin, niin siitä oltiin jo aivan kauhuissaan.
Kiinan tärkein kansainvälinen hanke on Belt and Road -aloite, jota kutsutaan myös ”Uudeksi silkkitieksi”. Käytännössä Kiina pyrkii hankkeella ottamaan käyttöönsä strategista infrastruktuuria Keski-Aasiasta ja Afrikasta. Mihin Kiina pyrkii tällä aloitteella?
Kiina pyrkii saamaan itselleen ystäviä. Tärkeänä tavoitteena on myös turvata Kiinan energiansaanti.
Belt and Road -hankkeissa ideana on rakentaa ja saada haltuun infrastruktuuria: teitä, rautateitä, satamia ja merireittejä, mutta myös vaikkapa öljynporauslauttoja. Energiahan siinä on taustalla, koska Kiina tarvitsee taloutensa kehittämiseen yhä enemmän energiaa.
Kiina on ollut monille korruptoituneille ja autoritaarisille hallinnoille myös houkutteleva kauppakumppani, koska Kiinaa eivät kiinnosta ihmisoikeudet. Yhdysvallat ja EU voivat vaatia kumppaneiltaan jonkinlaista sitoutumista demokratiaan ja avoimuuteen, mutta Kiina ajattelee pikemminkin rationaalisesti: miten maksimoida oma etunsa.
Tällä tavoin Kiina saa ostettua maailmalta myös lojaalisuutta itselleen. Yksi ehto Belt and Road -hankkeille on ollut, että kumppanit hyväksyvät Kiinan johdon ”Yhden Kiinan politiikan”. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että Kiinan kansantasavalta näkee Taiwanin erottamattomana osana Kiinaa.
Belt and Road -aloite ei kuitenkaan ole menestynyt aivan niin hyvin kuin Kiinassa oli suunniteltu, ja siellä on mennyt myös paljon rahaa hukkaan. Valtiot eivät olekaan aivan sinisilmäisiä Kiinan edessä. Myös Yhdysvallat ja EU ovat tulleet vastaan ja tehneet omia avauksiaan.
Kuinka tärkeä rakenne BRICS-maiden yhteisö on Kiinalle? Mihin Kiina pyrkii BRICS-yhteistyöllä?
Se onkin hyvä kysymys, johon ei varmaan ole yhtä vastausta.
Kun BRICS perustettiin 2000-luvun alkupuolella, Kiina oli tietysti aika erilaisessa tilanteessa. BRICS on ollut kehittyvien tai nousevien talouksien yhteisö, mutta se on myös tarkoitettu vastinpariksi länsimaille.
Voimme katsoa asiaa myös geopoliittisesti: BRICS-maat kattavat aika hyvin koko maapallon. Ajatuksena on varmaankin ollut myös muodostaa poliittinen liitto ja tuoda yhteen ystäviä eri puolilta maapalloa. Kiinahan tietysti haluaa luoda erilaisia verkostoja. Se on myös ollut tietyllä tapaa myöhässä tulija maailmanpolitiikkaan ja globaaliin toimijuuteen, joten se on yrittänyt erilaisin keinoin vähentää itseensä kohdistuvia riskejä esimerkiksi energian saatavuuden suhteen. Luulen, että BRICS on yksi näistä.
Toinen Kiinalle tärkeä kansainvälinen rakenne on Shanghain yhteistyöjärjestö SCO, jossa on selvästi myös turvallisuuspoliittinen elementti mukana. Siihen kuuluu monia Kiinan naapurimaita.
Kiina saattaa kokeilla erilaisia lähestymistapoja ja katsoa, mikä niistä toimii. Kiinassahan on kuitenkin heidän omasta mielestään valtavan hieno strategisen perinteen kulttuuri. Kiina myös paljon mieluummin neuvottelee yksittäisten valtioiden kuin esimerkiksi EU:n kanssa.
Venäjän ja Kiinan yhteistyö on ollut tiivistymässä viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajan. Kuinka tasa-arvoisesta kumppanuudesta voidaan puhua? Onko Venäjä alisteinen Kiinalle?
Tähän sopii hyvin englanninkielinen sanonta: beggars can’t be choosers, kerjäläisellä ei ole varaa valita. Kiina ostaa yli 80 prosenttia Venäjän vientienergiasta, eli Venäjällä ei ole hirveästi muita mahdollisuuksia kuin toimia Kiinan kanssa kiltisti yhteistyössä.
Näkisin, että Kiinan johto on taas rationaalisesti miettinyt tätä asiaa ja todennut tilanteen hyödyttävän sitä. Tässä maailmantilanteessa Venäjä on toki alisteinen Kiinalle, mutta on myös geopoliittinen totuus, että maat ovat naapurivaltioita. Siinä ei olisi Kiinan näkökulmasta mitään järkeä, että Venäjä luhistuisi tai hajoaisi, eikä se olisi myöskään Kiinan etu. Jos Venäjällä tapahtuisi jonkinlainen vallankumous, se saattaisi hyvin levitä myös Kiinaan.
Luulisin, että Kiinalla on nyt herkullinen tilanne pitää Venäjää lieassa, mutta en usko, että siellä on sen kummempaa tarkoitusta saada Venäjää täysin polvilleen, koska se ei palvelisi Kiinan etuja ollenkaan.
Se, että Venäjän nykyinen johtaja on niin irrationaalinen, voi muodostua Kiinalle myös ongelmaksi. Silloin Kiina ei voi ennakoida eikä tietää, mitä sieltä seuraavaksi tulee.
uutiskirje 
