Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonilla on pitänyt kiirettä. Kansanedustajan ja puoluejohtajan tehtävät olisivat jo itsessään haastavia hoitaa, mutta näiden lisäksi Andersson kiertää nyt maata puolueensa presidenttiehdokkaana.
Tämän lehden ilmestyessä presidentinvaalin ensimmäiseen kierrokseen on 45 päivää. Tässä haastattelussa Li Andersson kertoo, mitä hän ajattelee presidentti-instituutiosta ja millainen olisi hänen linjansa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikaksi.
Presidentti vai ei
Tasan kymmenen vuotta sitten, joulukuussa 2013, Vasemmistonuoret julkaisi tiedotteen, jossa järjestö vaati presidentti-instituution lakkauttamista. Järjestön mukaan presidentti-instituutio luotiin aikanaan tyydyttämään monarkistien vahvan johtajan kaipuuta. Moniarvoinen demokratia ei kuitenkaan Vasemmistonuorten mukaan tarvitse yhtä johtajaa eikä siihen kuulu ajatus yhdestä moraalisesti oikeasta mielipiteestä.
”Suomi voisi olla kokoaan paljon suurempi ja näkyvämpi toimija.”
Vasemmistonuorten puheenjohtajana toimi tuolloin turkulainen opiskelija Li Andersson. Enää Andersson ei kannata presidentti-instituution lakkauttamista, vaan nyt hän on ehdokkaana Suomen seuraavaksi presidentiksi.
– Presidentti on myös poliittinen vallankäyttäjä, Andersson sanoo.
Hän sanoo käsityksensä presidentin roolista ja tehtävästä muuttuneen eniten edellisellä eduskuntakaudella, kun vasemmistoliitto oli hallituksessa.
– Istuin itse hallituksen ja presidentin ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan kokouksissa eli TP-UTVA:ssa sellaisena aikana, joka oli ulkopoliittisesti erittäin merkittävä. Näin silloin, että presidentti on poliittinen vallankäyttäjä. Sen näki paljon selvemmin hallituksesta käsin verrattuna siihen, miten presidentin roolin oli nähnyt aikaisemmin, Andersson sanoo.
Presidentin vallankäyttö tapahtuu enemmän kulisseissa kuin julkisuudessa, toisin kuin hallituksen ja eduskunnan. Siksi presidentin tekemät poliittiset valinnat ja vaikuttamistyö jäävät myös medialta ja kansalaiskeskustelulta piiloon. Lopputuloksena on tilanne, jossa presidentti on enimmäkseen julkisuudessa niin sanotun arvojohtajuuden eli julkisten kannanottojen kautta.
Hallituksesta käsin Li Andersson pääsi kuitenkin näkemään läheltä, miten presidentti käyttää valtaansa politiikan ohjaamiseen.
– Hallitusvastuusta saatujen kokemusten perusteella minulle tuli käsitys, että on järkevää, että meillä on päivänpolitiikasta hieman etäämmällä oleva hahmo vaikuttajana nimenomaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Vasemmistoliiton nykyisistä puolueohjelmista, eli periaateohjelmassa ja tavoiteohjelmassa, kummassakaan ei presidenttiä mainita sanallakaan. Herää kysymys: pidetäänkö vasemmistoliitossa presidentti-instituutiota tärkeänä politiikan vaikuttamiskeinona?
Li Andersson ei usko, että kyseessä on mikään tietoinen poliittinen ratkaisu tai linjanveto.
– Näin on vain päässyt käymään, koska meidän ydinfokuksemme on aina ollut tasavaltamme kansanvaltaisemmissa rakenteissa eli niissä päätöksissä, joita eduskunta ja hallitus tekee. Meidän tapamme hahmottaa politiikkaa menee aina näiden rakenteiden kautta, Andersson avaa.
Hänen mukaansa vasemmistoliitossa on aina haluttu nostaa esille eduskunnan roolia päätöksenteossa. Anderssonin mukaan presidentin ja pääministerin työnjakoa oleellisempaa on kysymys siitä, miten eduskunnan roolia voidaan vahvistaa ulkopolitiikan hoidossa.
– Tavoitteena olisi, etteivät kansanedustajien tiedonsaantioikeudet olisi vain presidentin hyvän tahdon varassa, Andersson sanoo.
Poliitikko, unilukkari, arvojohtaja?
Suomessa ei osata aina suhtautua presidenttiin poliitikkona, vaan presidenttiä pidetään jonkinlaisena politiikan ulkopuolisena tai jopa sen yläpuolisena arvojohtajana, mikä hämärtää viran poliittisuutta.
Presidentin rootelia on nykyisen perustuslain mukaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Kampanjan aikana haastatteluissa, paneeleissa ja tenteissä kiertänyt Li Andersson on kuitenkin havainnut, että ehdokkailta on kyselty enemmän arvoista kuin ulko- ja turvallisuuspoliittisista linjoista.
– Presidentin päivittäisestä työstä ja vallankäytöstä käydään aika vähän keskustelua, Andersson pohtii.
– Tarkoitan keskustelua siitä, minkä tyyppisiä poliittisia ratkaisuja presidentti tekee, tai mihin on mukana myötävaikuttamassa. Enemmän mediassa on oltu kiinnostuneita presidentin henkilösuhteista esimerkiksi kulloisenkin pääministerin kanssa, hän toteaa.
Vaalipaneeleissa ja haastatteluissa ehdokkailta on Anderssonin mukaan kysytty puolustusmäärärahojen kehityksestä, Gazan sodasta, Ukrainan tukemisesta sekä suhteista Yhdysvaltoihin ja Venäjään.
– Sen sijaan vähemmälle huomiolle on jäänyt Suomen rooli ja asema Natossa. Esimerkiksi kannat ydinaseisiin eivät ole nousseet puheenaiheeksi yhdessäkään tentissä, jossa olen itse ollut mukana. Se on aika mielenkiintoista, koska itse ajattelen, että puolustuspolitiikkamme tulevaisuus on näiden vaalien isoin kysymys, Andersson ihmettelee.
Vasemmistoliiton presidenttiehdokkaana ja puolueen puheenjohtajana hän ajattelee, että ulkopolitiikan globaalin ulottuvuuden pitäminen esillä olisi nyt erityisen tärkeää.
– Suomi voisi olla kokoaan paljon suurempi ja näkyvämpi toimija, Andersson sanoo.
Se, kuinka suuri Suomi maailmalla on, on paljon kiinni presidentistä.
– Ilmastokriisin päihittäminen, kestävä kehitys ja ihmisoikeuksien edistäminen ovat kaikki sellaisia kysymyksiä, joiden parissa presidentti voi tehdä juuri niin paljon työtä kuin vain jaksaa ja tahtoo. Presidentti voi luoda yhteyksiä eri maiden päättäjiin, olla aloitteellinen ilmastotyössä sekä aktiivinen YK:n eri elimissä.
Andersson painottaa, että maailmanlaajuinen perspektiivi on erityisen tärkeää juuri nyt, kun geopoliittinen tilanne on kiristymässä ja kuilut eri maaryhmien välillä ovat kasvamassa.
– Jos Suomi haluaa Norjan tavoin nyt rakentaa itselleen omaan arvomaailmaan pohjautuvan ulkopoliittisen linjan, jolla olisi tunnettavuutta aidosti myös koko maailmassa, se edellyttää aidosti määrätietoista työtä sen eteen, hän linjaa.
Andersson hylkää suorilta käsiltä ajatuksen siitä, että Suomi olisi suurvaltojen valtapelin maailmassa vain lastu laineilla, vailla vaikutusvaltaa suuriin maailmanlaajuisiin kysymyksiin.
– Emme saa missään nimessä olla suurvaltojen vietävissä. Meidän toimillamme on vaikutusta uskottavuuteemme ja vaikutusmahdollisuuksiimme kaikilla kansainvälisillä areenoilla, hän toteaa.
– Mitä fiksummin hoidamme oman ulkopoliittisen linjamme, sitä todennäköisemmin voimme saada kumppaneita muista maista ja uskottavuutta niissä kysymyksissä, joista tahdomme itse puhua. Mitä paremmin hoidamme ilmastotyötä omassa maassamme, sitä uskottavammin voimme puhua ilmastotoimien puolesta globaalilla tasolla.
Demokratia kapitalismin vastakohtana
Nykyaikaa määrittää yhä kiihtyvä kriisiytyminen. Ilmastokriisi ja luontokato uhkaavat koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Sodat Ukrainassa ja Palestiinassa jatkuvat ilman näkymiä tai tahtotilaa rauhasta. Politiikassa populismi, polarisaatio ja totuudenjälkeisyys menestyvät.
Li Anderssonin mukaan kiihtyvällä tahdilla syntyvät kriisit itsessään ovat uhka, samoin niiden vaikutukset ja seuraukset.
– Ilmastokriisi tulee aiheuttamaan vuosi vuodelta yhä enemmän taloudellista vahinkoa ja inhimillistä kärsimystä. Näillä kaikilla kriiseillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia globaalisti ihmisten elinolosuhteisiin ja siirtolaisuuteen, hän sanoo.
Vasemmistolainen analyysi lähtee siitä, että hallitsematon kapitalismi ja valloilleen päästetyt markkinavoimat ovat aiheuttaneet ja kiihdyttäneet maailmanlaajuisia kriisejä. Onko ratkaisu kriisiytyvään maailmaan siis kapitalismin korvaaminen toisella järjestelmällä?
”Mitä paremmin hoidamme ilmastotyötä omassa maassamme, sitä uskottavammin voimme puhua ilmastotoimien puolesta globaalilla tasolla.”
Li Andersson miettii hetken ja toteaa sitten, että vasemmistossa lähestytään toisinaan talousjärjestelmän analyysiä turhan mustavalkoisesti. Hänen mukaansa nykyisessäkin talousjärjestelmässämme on paljon piirteitä, jotka eivät ole kapitalistisia.
– Olen itse puhunut demokratiasta kapitalismin vastakohtana. En usko, että saamme voitontavoittelua kokonaan kitkettyä maailmasta. Sen sijaan meillä on varsin hyvät mahdollisuudet demokratisoida talouttamme nykyisestä, Andersson sanoo.
Nykykapitalismin suurimpana ongelmana hän näkee liian voimakkaiksi paisuneet suuryhtiöt, joiden omistajilla on enemmän valtaa kuin kokonaisilla valtioilla. Hän ei kuitenkaan näe järkevänä tarjota joka ongelmaan ratkaisuksi kapitalismin kumoamista.
– Jos ajattelemme, että ainoa mahdollinen ratkaisu on todella perustavanlaatuinen muutos talousjärjestelmään, se siirtää helposti tavoitteen liian pitkälle ulottumattomiin. Se ei tunnu realistiselta ihmisille, jotka joutuvat kuitenkin elämään kapitalismissa.
Sen sijaan yhteiskunnissa pitäisi Anderssonin mukaan vahvistaa niitä piirteitä, jotka eivät ole kapitalistisia. Sellaisia ovat esimerkiksi julkiset palvelut, julkisomisteiset yritykset, julkinen omaisuus ja julkiset tilat.
– Kaikkea tällaista, jota ei tarvitse keksiä tai kehitellä, vaan joka on jo olemassa, Andersson sanoo.
Tarvitaan uskoa tulevaisuuteen
Andersson on kuitenkin Suomessa eniten huolissaan siitä, mitä kriisiytyvä maailmantilanne tekee ihmisten tulevaisuudenuskolle.
– Tämä on poliittisille päätöksentekijöille se suurin haaste tässä monikriisin maailmassa. Miten säilyttää ihmisten optimismi ja usko siihen, että ihmisten aiheuttamat ongelmat ovat ihmisten ratkaistavissa? hän kysyy.
– Näissä ongelmissa ei ole kyse siitä, etteikö meillä olisi tietoa ja teknisiä ratkaisuja. Eikä edes siitä, ettei meillä olisi resursseja. Kyse on siitä, onko meillä poliittista tahtoa käyttää resursseja ratkaisujen toteuttamiseen.
Tulevaisuudenuskoa ja toivoa murentaa Anderssonin mukaan myös Suomen nykyisen hallituksen politiikka, joka jakaa suomalaisia kahtia poikkeuksellisen rajulla tavalla.
– Mielestäni on erityisen irvokasta, että niin monet tässä ajassa puhuvat kansallisen yhtenäisyyden puolesta, samalla kun hallituksesta käsin tehdään poikkeuksellisen kahtiajakavaa politiikkaa, Andersson moittii.
– Hallituksen politiikka on historiallisen kovaa ja julmaa. Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnassamme ei ole täysin ymmärretty, että näin rajuja leikkauksia sosiaaliturvaan ei ole minun tietääkseni tehty koskaan aikaisemmin.
Li Anderssonia riepoo myös puhetapa, joka esimerkiksi työttömistä ihmisistä, eri vähemmistöryhmistä tai Suomeen muualta tulleista on ollut pitkään valloillaan.
– Se on erittäin epäinhimillinen ja aiheuttaa omanarvontunnon menettämistä ja ulkopuolisuuden tunnetta. Se tuottaa turvattomuutta sellaisille ihmisille, joiden koti Suomi on ja joilla pitäisi olla täysi oikeus kutsua Suomea kodikseen. Ihmisten pitää tuntea, että tämä on heidänkin kotimaansa, Andersson toteaa.
Jos Suomessa todella ollaan huolissaan kansallisesta yhtenäisyydestä, pitäisi Li Anderssonin mukaan tehdä politiikkaa, joka pyrkii vahvistamaan sitä. Nyt hän selkeästi puhuu samaan aikaan sekä puoluejohtajan että presidenttiehdokkaan ominaisuudessa.
– Pitää pyrkiä voimakkaasti irti sellaisesta puhetavasta, jossa suomalaisuus määritellään kapealla ja ulossulkevalla tavalla.
Eriytyvä yhteiskunta on myös turvattomampi yhteiskunta. Tutkimustieto tukee ajatusta siitä, että turvallisimpia kaikille ovat pienten tuloerojen yhteiskunnat, joissa on toimivat turvaverkot ja palvelut. Li Anderssonin mukaan turvallisuudesta puhuttaessa on tärkeä puhua myös luottamuksesta.
– Kun ihmisillä on luottoa paitsi toisiinsa, myös yhteiskunnan instituutioihin, yhteiskunta on turvallisempi.
Kenen säännöillä maailmassa mennään?
Ulkopoliittisen keskustelun vakiofraasiksi on muodostunut sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolustaminen. Myös Li Andersson on puhunut paljon siitä.
– Sääntöpohjaisella järjestyksellä tarkoitetaan sitä, että valtiot ovat keskenään sopineet tietyistä pelisäännöistä, joita on noudatettava. Ei pelkästään valtioiden välisissä suhteissa, vaan myös valtioiden ja yksilöiden suhteissa. Toisin sanoen siitä, miten valtiot kohtelevat niiden alueilla olevia ihmisiä, Andersson avaa.
Nykyinen kansainvälinen järjestelmä syntyi toisen maailmansodan jälkeen tilanteessa, jossa muutamilla valtioilla oli ydinaseita ja mahdollisesti kyky aloittaa koko ihmiskunnan tuhoava sota. Tässä asetelmassa tarvittiin yhteisesti sovittuja sääntöjä, joihin myös suurvallat ovat sitoutuneita.
Sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessä on kuitenkin yksi ongelma: kun ydinasevallat ovat laatineet pelin säännöt, voivat ne rukata sääntöjä hyödyttämään itseään. Muiden osaksi jää sääntöjen noudattaminen ja siinä toivossa eläminen, että muutkin noudattavat niitä.
Li Andersson tunnustaa tämän haasteen.
– Totta kai on ongelma, jos järjestelmämme on sellainen, jossa vain vahvoilla on oikeus muokata sääntöjä, hän sanoo.
– Toisaalta voidaan myös ajatella, että jos tämä on se hinta, jonka joudumme maksamaan siitä, että suurvallat ovat mukana tässä monenkeskisessä järjestelmässä, niin ehkä se on sen arvoista, Andersson pohtii ja muistuttaa, että tällaiset asiat eivät ole yksiselitteisiä.
– Mielestäni on aivan perusteltua kysyä, mikä sitten olisi ydinasevaltojen sitoutumisen taso YK:hon, jos ne eivät olisi turvallisuusneuvostossa pysyvästi edustettuina.
”Taloudellinen keskinäisriippuvuus on tietyssä mielessä ollut toimivaa. Tähän saakka se on estänyt ainakin uusia laajoja maailmansotia syttymästä.”
Kylmän sodan aikainen ja sen jälkeinen kansainvälinen turvallisuus perustuu asevarusteluun ja kauhun tasapainoon. Li Andersson pitää kuitenkin aivan realistisena, että turvallisuutta voitaisiin tulevaisuudessa ylläpitää muillakin keinoin kuin aseellisesti.
– Taloudellinen keskinäisriippuvuus on tietyssä mielessä ollut toimivaa. Tähän saakka se on estänyt ainakin uusia laajoja maailmansotia syttymästä, hän sanoo.
Andersson toivookin, että koko ihmiskunnan yhteiset isot haasteet, kuten ilmastokriisi, voisivat toimia maailmanpoliittista yhteisöä kokoavina kysymyksinä.
– Niiden ympärille voidaan koota uutta yhteistyötä ja rakentaa uusia keskinäisriippuvuuksia, hän sanoo.
YK-järjestelmää on kritisoitu paljon, ja osittain syystäkin. Li Andersson on kuitenkin valmis aina puolustamaan sitä.
– Se on ainoa kansainvälisen politiikan foorumi, jolla kaikki ovat edustettuina, myös ne hylkiövaltiot, joiden kanssa ei haluta tehdä yhteistyötä. On mielestäni arvokasta, että on edes yksi paikka, missä kaikki ovat läsnä, Andersson sanoo.
Hän myös muistuttaa, että YK ei ole vain keskustelukerho, vaan se on myös saanut asioita aikaiseksi.
– Esimerkiksi uusi kestävän kehityksen Agenda 2030 on yksi saavutus. Suhtautumalla tällaisiin asioihin vakavasti kaikki maat, mukaan lukien Suomi, voivat osaltaan olla vahvistamassa sääntöpohjaista maailmanjärjestystä.
Myös jokainen sota, joka on jäänyt syttymättä, on Anderssonin mukaan onnistuminen. Hänen mukaansa politiikassa on tällä hetkellä valloillaan konsensus siitä, että erilaisiin sotilaallisiin konflikteihin ja kriiseihin pitäisi varautua.
– Politiikan tavoitteena pitäisi kuitenkin olla konfliktien ennaltaehkäisy. Sitä näkökulmaa emme saa koskaan unohtaa, koska se on juuri sitä kaikkein tehokkainta rauhanpolitiikkaa.
– Sota on pahin epäonnistuminen, joka politiikassa ja diplomatiassa voi tapahtua, Andersson painottaa.
uutiskirje 
