Matkasin Hopeajoen yli joulukuussa. Lähtömaassa Uruguayssa poliittiset jakolinjat ovat yleensä kohtuullisen mietoja. Sen sijaan toisella puolella jokea Argentiinassa politiikasta on tapana väitellä ilmeikkäästi ja kiivaasti. Usein muistakin asioista.
Laivassa oli aikaa jutustella siitä, että joillain määritelmillä matkasimme maailman leveimmällä joella. Toki joku pääsi vänkäämään, ettei Uruguayn ja Argentiinan välissä Atlantin valtamereen vähitellen sulautuva Río de la Plata ole joki lainkaan. Monenlaisesta kiistelystä helposti viehättyvänä vänkääminen viritti odotukseni korkealle. Argentiinassa odottaisi poikkeuksellisen jännittynyt tilanne.
Räyhähenkisesti kampanjoinut Javier Milei oli pari päivää ennen saapumistani aloittanut Argentiinan presidenttinä. Hänen ideologisesta lokeroinnistaan käytiin lukuisia kiistoja. Oikeistoradikaalia Mileitä verrattiin usein Donald Trumpiin tai Brasilian aiempaan presidenttiin Jair Bolsonaroon. Häpeilemättömän konservatiivinen Bolsonaro olikin juuri osallistunut Milein virkaanastujaisiin ja saanut lähes valtionpäätasoisen kohtelun. Sen sijaan Brasilian nykyinen presidentti Lula da Silva, jota Milei oli kampanjassaan kutsunut korruptoituneeksi kommunistiksi, ei vaivautunut paikalle.
Tunnustuksellisen oikeistolaisuuden lisäksi Mileitä yhdistää Trumpiin ja Bolsonaroon kansanomaisuutta tavoitteleva ja toisinaan hyvinkin karkea kielenkäyttö. Joiltakin osin hän kuitenkin poikkeaa näistä yleisimmistä verrokeistaan. Taloustieteilijänä hän on tietenkin Trumpia tai Bolsonaroa lukeneempi. Hän puhuu poliittisen ohjelmansa taustoista sekä syvällisemmin että hauskemmin. Hänen tapansa korostaa nimenomaan vapauden ihannetta on johdonmukaisemmin perusteltu. Milei on julistanut valtiokriittisen libertarismin sanomaa siitä lähtien, kun hän kymmenisen vuotta sitten omaksui yhdysvaltalaisen anarkokapitalistin Murray Rothbardin ajatuksia.
Lähtökohdiltaan Milei ei siis ole perinteinen oikeistokonservatiivi. Etenkin sellaisissa piireissä, joissa sivuutetaan se, että libertarismi on alkujaan ja monille vieläkin anarkistihenkiseen vasemmistolaisuuteen viittaava termi, Mileitä onkin ennätetty kutsua ei vain Argentiinan vaan koko maailman ensimmäiseksi libertaaripresidentiksi. Hänen vapauspuheensa uskottavuutta heikentää, että hän tukee monenlaisia vapauksia tukahduttavia tavoitteita. Hän haluaa esimerkiksi kieltää aborttioikeuden ja rajoittaa kokoontumisvapautta. Toisaalta joitakin libertaariksi itseään kutsuvia viehättää se, että Milein mukaan vuokranantaja ja vuokralainen voivat vapaasti sopia vuokrasopimuksen kaikista ehdoista ja halutessaan myös siitä, suoritetaanko vuokra pesoina, dollareina, bitcoineina tai naudanlihakiloina.
Milein tapa käyttää termiä ”kulttuurimarxismi” on samankaltainen kuin monilla oikeistokonservatiiveilla. Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen tavoitteet ovat hänen mielestään osa kulttuurimarxismia. Hänen tiukka sitoutumisensa Israelin valtion puolustamiseen on saanut vasemmiston ohella jonkin verran kritiikkiä myös anarkokapitalistisissa oikeistopiireissä.
Miten perinteisesti hyvinkin valtiokeskeiseen Argentiinaan on tullut oikeistolibertaareja ympäri maailmaa inspiroiva hallitus? Siitä lähtien, kun ensi kerran saavuin Argentiinaan vuonna 1989, se on vaikuttanut minusta paikalta, jossa on vilkas vasemmistolainen poliittinen kulttuuri. Erityisesti Buenos Airesissa niin vilkas, että usein se on tuntunut sirpaleiselta. Kiukkua puhkuvaa ihmisoikeusradikalismia, monenlaisia trotskilaisia porukoita, kapinahenkistä teatteria ja kovaäänisesti hajanainen puoluevasemmisto.
Kuluvan vuosituhannen alkuvaiheessa merkittävä osa vasemmistosta ammensi uudenlaista yhteisöllisyyttä. Se alkoi joko tukea tai vähintäänkin suhtautua suopeasti varsinaisen vasemmiston ulkopuolelta tulevien peronistien hallitusvaltaan. Vaikka peronisteille ominainen kansallishenkinen valtiosääntely on ollut Argentiinassa pitkään sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten hallitusten suosiossa, siitä tuli nimenomaan vasemmistoa yhdistävä ajatuskehikko.
Peronismi on pitkään ollut Argentiinan monia ihmetyttävä erityispiirre. Sen kantaisä on upseerista nationalistiseksi presidentiksi ensi kerran 1940-luvulla kivunnut Juan Perón. Peronismin aikakausia ja suuntauksia on asiallisesti voitu luokitella kuuluviksi sekä mussolinistiseen oikeistoautoritarismiin että joihinkin vallankumouksellisiksi miellettyihin vasemmistosuuntauksiin. Kun Perón palasi maanpaosta vuonna 1973, oikeistoperonistit tappoivat vasemmistoperonisteja paluulentokentän liepeillä. Se oli esimakua pian seuranneen sotilashallituksen silmittömän väkivallan vuosille, joiden muisto elää vieläkin väkevänä.
Argentiinan sotilashallituksen jälkeisenä aikana peronistien valtiosuhteessa on ollut kolme tärkeää käännekohtaa. Olen sattunut olemaan kaikkien aikaan siellä käymässä. Vuoden 1989 talouskriisi pohjusti peronistien presidenttiehdokkaan Carlos Menemin vaalivoittoa. Reppureissaajan vinkkelistä silloisessa kriisissä oli sellainen myöhemminkin toistunut hopeareunus, että maan valuutan ulkoinen romahtaminen teki siellä oleskelusta monille vierailijoille hyvinkin edullista. Menemin puhetilaisuudessa Buenos Airesin maineikkaalla Luna Park -areenalla vaikutuin yleisön uskonnollishenkisestä hurmoksesta. Erityisesti viittaukset Juan Perónin nuorena kuolleeseen vaimoon Evitaan saivat monet itkemään. Joillekin Evita on yhä työväenluokan pyhimysmäinen sankari. Monet Argentiinan suurimmista ammattiliitoista ovat olleet pitkään tukevasti peronistien käsissä.
Oikeistoa ja vasemmistoa samanaikaisesti kosiskelevasta vaaliohjelmastaan poiketen peronistipresidentti Menem reivasi vuodesta 1990 lähtien Argentiinan talouspolitiikkaa uusliberalismiksi kutsuttuun suuntaan ja kytki kansallisen valuutan peson arvon dollariin. Hän inspiroi ajatusta, että valtiovalta on kuin kitaran soittoa. Kitarasta moni ottaa kiinni vasemmalla kädellä, mutta varsinaisessa soittamisessa oikea käsi määrää tahdin. Samankaltaisia ideologisia siirtymiä tapahtui niihin aikoihin monessa muussakin maassa.
Oikeistoperonismin valtakausi katkesi vuosituhannen vaihteen aikoihin. Peson dollarikytköksen katkeaminen oli yksi talouskriisin taitekohdista. Muistan pankkiautomaateille jonottavien argentiinalaisturistien kiroilun loppuvuodesta 2001, kun heille selvisi Etelä-Brasiliassa, että heidän ostovoimansa romahti äkillisesti. Kun menin pian sen jälkeen Argentiinaan tekemään kriisireportaasia Helsingin Sanomille, yleisin protestihuuto vaati kaikkia poliitikkoja ulos. Kahden viikon aikana neljä eri presidenttiä painostettiin eroamaan. Anarkistihenkinen valtiovastainen mieliala inspiroi Occupy Wall Streetin kaltaisia myöhempiä kansalaisliikkeitä eri puolilla maailmaa, mutta Argentiinassa se vaimeni, kun vasemmistoperonistinen Néstor Kirchner nousi vuonna 2003 presidentiksi.
Kaukana ovat ajat, kun Argentiina sijoittui kansantuotevertailuissa maailman kärkisijoille. Silti se on laidunmaidensa ja muidenkin luonnonvarojensa runsauden avittamana kyennyt lukuisista kriiseistään huolimatta ylläpitämään kohtuullista keskimääräistä elintasoa. Vuosituhannen alku oli ulkomaankaupan suhdanteiden kannalta nousujohteista monissa Latinalaisen Amerikan maissa. Vaurastuvassa Kiinassa kasvoi soijan ja muiden raaka-aineiden kysyntä. Noususuhdanteesta hyötyi Kirchnerin lisäksi vaikkapa naapurimaassa Brasiliassa ensi kerran presidentiksi tullut Lula da Silva. Kirchnerin kuoltua hänen leskensä Cristina Fernández de Kirchner jatkoi kirchnerismiksi nimettyä politiikkaa.
Vaikka valtiobyrokraattinen talouspolitiikka korruptiosotkuineen ei ollut kaikkien mieleen, kirchnerismin suopeus sotilashallituksen ihmisoikeusrikosten selvittelyyn lisäsi sen suosiota vasemmiston piirissä. Siitä oli nytkin, vaalitappion jälkeen, näkyviä merkkejä presidentinpalatsin edustan Toukokuun aukiolla. Siellä uhrien omaiset ovat kokoontuneet joka torstai vuosikymmenten ajan. Sotilashallituksen uhrien ja rikoksista vastuullisina pidettyjen sotilaiden tai yritysjohtajien pilkkakuvien lisäksi siellä täällä oli peronistijohtajien fanikuvia. Ryhdyin juttusille Cristina Fernández de Kirchnerin kuvan ripustaneen vasemmistoperonistin kanssa.
Peronistihallitus oli juuri hävinnyt vaalit. Miksi? Argentiinan vasemmistolle tyypilliseen tapaan juttukumppanini pahoitteli sitä, että viimeisinkään peronistihallitus ei saanut oikeistolaisia joukkotiedotusvälineitä kuriin. Hän korosti, että presidentti ei ollut uskaltanut tehdä vasemmistoperonistien toivomia sosialistisia uudistuksia. Toisten mukaan se taas oli tehnyt niitä liikaakin. Joka tapauksessa Argentiinassa on ollut melkoinen talouskriisi, mikä nakersi peronistihallituksen kannatusta. Inflaatio keikkui viime vuonna parin sadan prosentin hujakoilla. Syntyi tilaa järjestelmänvastaiselle tyytymättömyydelle.
Vaaleissa Milei onnistui luomaan itsestään kuvaa sellaisena kapinallisena, että keräsi ääniä myös niiltä nuorilta, jotka eivät olisi äänestäneet perinteistä oikeistoa. Milein estetiikkaan kuului lakkautettavia ministeriöitä esittävien paperilappujen vihainen repiminen ja leikkauksia havainnollistava moottorisaha, jota hän heilutteli maukkaperusjätkämäisin elkein. Libertarismin periaatteita hän saattoi havainnollistaa kertomalla tantraseksistä. Vastustajat vitsailivat Milein elähtänyttä rock-muusikkoa muistuttavasta hiustyylistä, mutta kannatus kasvoi vaalien lähestyessä.
Valtiovalta maltillistaa muitakin kuin vasemmistoa. Ehdokas Milei lupasi lakkauttaa Argentiinan keskuspankin ja katkaista kaikki suhteet Kiinan kaltaisiin kommunistimaihin. Presidentti Milei on ainakin alkuviikkoinaan pitänyt näistä tavoitteista pienempää ääntä. Toki hän ilmoitti Argentiinan vetäytyvän vuoden 2023 puolivälissä sovitusta aikeesta liittyä BRICS-ryhmän jäseneksi. Kaikkia suhteita Argentiinan tärkeimpään kauppakumppaniin Kiinaan hän tuskin katkaisee.
Presidentinvaaleissa jo ensimmäisellä kierroksella pudonnut perinteinen bisnesoikeisto on tullut parlamenttiin melko vähän omia kannattajia saaneen Milein hallituksen tärkeäksi tukijalaksi. Niissä piireissä Kiinan-kaupassa on kyse sen verran suurista taloushyödyistä, että Kiinan poliittisen järjestelmän ideologinen vastustus tallautuu ansaintamahdollisuuksien jalkoihin.
Argentiinassa poliittiset rajalinjat ovat joskus raastavan syviä. Osa vasemmistohenkisistä ystävistäni vinoilee siitä, että ystäviini kuuluu myös perinteisen oikeiston kansanedustajaksi päätynyt Fernando Iglesias. Fernando johtaa puhetta maailmanfederalistien tärkeimmässä järjestössä. Hänen junailemansa globaalin demokratian julistuksen allekirjoittajiin kuuluu sellaisia vasemmistovaikuttajia kuin Noam Chomsky tai Toni Negri. Argentiinan jakautuneessa sisäpolitiikassa hän asemoituu kuitenkin vahvasti oikeistoleiriin.
Vieraillessani Fernandon luona hän kertoi olleensa juuri parin tunnin kahdenvälisessä tapaamisessa Milein kanssa. Olin kuullut häneltä aiemminkin Milei-anekdootteja. Nyt tapaamisen päätarkoitus oli ollut vakuuttaa Milei siitä, miten tärkeää on kansainväliseen talousintegraatioon sopeutuminen. Asioiden vaikutussuhteita on vaikea todentaa tarkkaan, eikä Fernando tietenkään ollut ainoa Milei-kuiskaaja, mutta joka tapauksessa Milei alkoi lähestyä perinteisen talousoikeiston linjauksia. Hän on osoittanut aiempaa avoimempaa tukea esimerkiksi Euroopan unionin ja eteläamerikkalaisten Mercosur-maiden väliselle pitkään neuvotellulle kauppasopimukselle. Tapaaminen pohjusti sitäkin, että Fernandosta tuli pian parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.
Tutkijaystävieni huolta Milein valinnan vaikutuksista lisäsi se, että Milei on kertonut lakkauttavansa rahoituksen suurelle osalle tutkimusorganisaatioista. Samanlaista huolta koettiin monissa kansalaisjärjestöissä ja valtion elimissä. Kun vierailin Kirchnerin hallituskaudella ihmisoikeusinstituutioksi muutetussa sotilashallituksen aikaisessa kidutuskeskuksessa, tunnelma oli masentunut. Toisaalta siellä toivottiin, että Milei olisi edes siinä määrin uskollinen vapausperiaatteilleen, ettei ryhtyisi sotilashallituksen kunnianpalautukseen tuhoamalla kaikki pyrkimykset sen aikaisten rikosten selvittämiseen.
On aivan liian varhaista ennustaa, miten Milein käy. Peronistipiireissä kenties suurin toive on, että Buenos Airesin maakunnan kuvernööri Axel Kicillof voisi voittaa seuraavat presidentinvaalit. Näillä näkymin ne ovat vajaan neljän vuoden kuluttua. Jotkut arvelevat Milein kaatuvan jo aiemmin, kunhan rajujen talousuudistusten vaikutukset iskevät riittävän suureen osaan hänen köyhimmistä äänestäjistään. Toiset näkevät hänen toimissaan orastuksen odotettavissa olevan niukkuuden ajan jälkeisestä nousukaudesta. Jos hän joidenkin edeltäjiensä tapaan joutuisi eroamaan ennen aikojaan, uudeksi presidentiksi voisi nousta varapresidentti Victoria Villarruel.
Sotilashallituksen kenraalien intomielisenä tukijana tunnettu Villarruel mitä ilmeisimmin reivaisi hallitusta muutaman piirun perinteisemmän oikeistokonservatismin suuntaan. Suljettujen ovien takana lienee muhimassa talouseliitin ja sotilaiden kaavailuja siitä, että Villarruel saattaisi olla arvaamatonta Mileitä luotettavampi hallitsija. Varsinaisen sotilasvallankaappauksen uhka on kuitenkin melko vähäinen. Myöskään Milein vastustajien ensimmäiset suurmielenosoitukset eivät ole saaneet hänen asemaansa heikennettyä merkittävästi, mutta lisää levottomuuksia lienee luvassa.
uutiskirje 