Israelin suorittaessa joukkotuhontaa Gazassa ja estäessä riittämättömän humanitaarisen avun pääsyn Israelin joukkotuhoamalle ja tarkoituksellisesti näännyttämälle Gazan väestölle ja toteuttaessa etnistä puhdistusta Länsirannalla ajelehtivat suomalainen mediadiskurssi ja Suomen hallituksen ulostulot päämäärättömästi itse luomassaan alennustilassa.
Tiedotusvälineiden käsitteistön ja hallituksen kannanottojen vastustuskyky yksinkertaisille ja ilmeisille faktoille ansaitsisi kunniamainnan, elleivät käynnissä olisi kansainvälisen rikosoikeuden vakavimmat rikokset ja vaakalaudalla monimiljoonaisen yhteiskunnan selviytyminen. Korkea vastustuskyky pitää silti suomalaisten ymmärryksen asteen Israel-Palestiinan perusasioissa matalana, mikä mahdollistaa taantumuksellisen ulkopolitiikan jatkuvuuden.
Tässä artikkelissa tarkastelen kahta Suomessa käytävän julkisen keskustelun katvealuetta: Israelin politiikan päälinjoja ja Israelin sotilasdiktatuuria Länsirannalla.
Vuoden 1967 jälkeisen
Israel-Palestiinan suuri kaari
Israelilla on poliittinen visio, joka on vastaavuussuhteessa valtion harjoittamaan politiikkaan. Visiossaan Israel anastaa sopivaksi katsomansa ja huomattavan osan rajojensa ulkopuolella sijaitsevasta Länsirannasta pysyvästi itselleen ja pitää kiinni yhteiskuntajärjestyksestä, jossa poliittiset ja kansalaisoikeudet määräytyvät henkilön etnisuskonnollisen taustan mukaan siten, että Israelin juutalaisille taataan ja palestiinalaisilta evätään poliittiset ja kansalaisoikeudet.
Israel on loppusuoralla visionsa toteuttamisessa. EU ja sen mukana Suomi ovat avustaneet Israelia sen alueellisessa laajentumisessa miehittämälleen Länsirannalle ja antaneet hiljaisen hyväksyntänsä Israelin rikokseksi ihmisyyttä vastaan katsottavan rotuerottelun ja rikokseksi ihmisyyttä vastaan katsottavan vainon tunnusmerkit täyttävälle yhteiskuntajärjestykselle. EU sitkeästi väittää Israelin olevan demokratia – ”elinvoimainen demokratia Lähi-idän sydämessä”, kuten Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen tietää kertoa.
Israel-Palestiinassa on ollut käynnissä konflikti itsemääräämisoikeuden toteutumisesta yli puolen vuosisadan ajan: Israelin juutalaisten itsemääräämisoikeus toteutuu, mutta Israel evää palestiinalaisilta itsemääräämisoikeuden.
”Kansainvälinen yhteisö on vuosikymmeniä kannattanut vuoden 1967 rajoihin perustuvaa kahden valtion ratkaisua ja alleviivannut palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta.”
Palestiinalaisten itsemääräämisoikeus on toteutettavissa monin eri keinoin. Näistä tunnetuimpia on kahden valtion malli kansainvälisesti tunnustettuja rajoja mukaillen ja Israelin suvereniteettialueen yhteiskuntajärjestyksen demokratisoiminen.
Palestiinan vapautusjärjestö (PLO) hyväksyi vuoden 1976 tammikuussa YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaluonnoksen, joka peräänkuulutti kahden valtion ratkaisua vuoden 1967 rajoilla. Yhdysvallat pysäytti päätöslauselmaluonnoksen käyttämällä veto-oikeuttaan turvallisuusneuvostossa.
PLO:n diplomaattinen kanta osoitti jo lähes puoli vuosisataa sitten palestiinalaisten valmiuden historialliseen myönnytykseen, Israelin valtion tunnustamiseen 78 prosentissa Israel-Palestiinaa. PLO hyväksyi itsenäisen Palestiinan valtion perustamisen jäljellä olevan 22 prosentin alueelle.
Kansainvälinen yhteisö on vuosikymmeniä kannattanut vuoden 1967 rajoihin perustuvaa kahden valtion ratkaisua ja alleviivannut palestiinalaisten itsemääräämisoikeutta. Viime joulukuussa järjestetyssä YK:n yleiskokouksen äänestyksessä 172 valtiota äänesti palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden tunnustavan ja Israelin miehityksen lakkauttamisen kiireellisyyttä korostaneen päätöslauselman puolesta.
Päätöslauselmaa vastaan äänesti neljä valtiota: Israel, Mikronesia, Nauru ja Yhdysvallat.
Israelin siirtokuntainfrastruktuurin laajentamispolitiikka ja kahden valtion ratkaisun mahdollisuus kansainvälisesti tunnustetuilla rajoilla ovat kääntäen verrannollisessa suhteessa: siirtokuntien määrän ja asukasluvun kasvaessa kahden valtion ratkaisun elinkelpoisuus laskee. Israelin käynnistämän sotilasmiehityksen alkuvaiheessa, 1970-luvulla ja 1980-luvun alkupuolella, itsenäisen Palestiinan valtion perustaminen oli realistinen askel kohti palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteuttamista.
Palestiinalaisvaltion perustaminen ei olisi poistanut Israelin palestiinalaistaustaisten kansalaisten kohtaamaa lainsäädännöllistä syrjintää tai ratkaissut palestiinalaisten pakolaiskysymystä, joka on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pitkitetyin pakolaiskysymys. Palestiinalaisvaltion perustaminen 1970-luvulla tai 1980-luvun alkupuolella vuoden 1967 rajoille olisi kuitenkin ollut edistysaskel, jolla olisi ollut hyödyllisiä seurannaisvaikutuksia.
Valtiota ei voi perustaa
Suvereenia Palestiinan valtiota ei kuitenkaan voi perustaa miehitetyille palestiinalaisalueille Israelin siirrettyä kansainvälisen oikeuden vastaisesti noin 700 000 Israelin juutalaistaustaista kansalaista Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin, minne rakennetut siirtokunnat hallitsevat vajaata puolta Länsirannan pinta-alasta.
Israelin suvereniteettialueen eli Israelin ja miehitettyjen palestiinalaisalueiden muuttamisen nykyisestä rikokseksi ihmisyyttä vastaan katsottavan rotuerottelun järjestelmästä demokratiaksi vuorostaan estää Israelin hallitusten ja Israelin juutalaisten hallituspuolueiden normatiivinen kanta, jossa Israel määritellään lainsäädännöllisesti juutalaisten kansallisvaltioksi sen sijaan, että Israelin hallitsemien alueiden valtiomuoto olisi oikeusvaltioperiaatteen mukainen demokratia.
Mikä on Israelin hallitusten ja Israelin juutalaisten hallituspuolueiden kanta itsenäisen palestiinalaisvaltion perustamiseen kansainvälisesti tunnustetuilla rajoilla ja Israelin hallitseman alueen demokratisoimiseen?
Palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteuttaminen itsenäisen Palestiinan valtion perustamisella miehitetyille palestiinalaisalueille, joka kattaa 22 prosenttia Israel-Palestiinasta:
Suvereenin Palestiinan valtion perustamisen miehitetyille palestiinalaisalueille vuoden 1967 rajoilla hyväksyneiden Israelin hallitusten lukumäärä aikavälillä 1967–2024: nolla.
Suvereenin Palestiinan valtion perustamisen miehitetyille palestiinalaisalueille vuoden 1967 rajoilla hyväksyneiden Israelin juutalaisten hallituspuolueiden lukumäärä aikavälillä 1967–2024: nolla.
Palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden toteuttaminen Israelin suvereniteettialueen demokratisoimisella:
Israelin hallitseman alueen muuttamista demokraattiseksi oikeusvaltioksi kannattavien Israelin hallitusten lukumäärä aikavälillä 1967–2024: nolla.
Israelin hallitseman alueen muuttamista demokraattiseksi oikeusvaltioksi kannattavien Israelin juutalaisten hallituspuolueiden lukumäärä aikavälillä 1967–2024: nolla.
Israelin pysyvä
sotilasdiktatuuri Länsirannalla
Vuonna 1967 Israel asetti Länsirannan palestiinalaisille poliittiseksi järjestelmäksi sotilasdiktatuurin, joka kattaa ne Länsirannan alueet, jotka eivät ole Israelin rakentamien siirtokuntien hallussa. Israel on näin ollen luonut miehittämälleen Länsirannalle kaksi valtiomuotoa: kansainvälisen oikeuden vastaisissa siirtokunnissa Israelin juutalaiset nauttivat poliittisista ja kansalaisoikeuksista Israelin valtion kansalaisina ja palestiinalaiset elävät sotilasdiktatuurissa.
Israelin sotatilalaki on kriminalisoinut rauhanomaisen yhteiskunnallisen toiminnan. Kokoontuminen, johon osallistuu yli yhdeksän palestiinalaista ja ”joka voidaan mieltää poliittisena” on laiton ilman erillistä Israelin armeijan myöntämää lupaa. Luvattomaan kokoontumiseen osallistumisesta voidaan langettaa kymmenen vuoden vankeustuomio.
Sotatilalaki määrää, että palestiinalaiset eivät saa ”pitää hallussaan, heiluttaa, pitää esillä tai kiinnittää lippuja tai poliittisia symboleja ilman sotilaskomentajan myöntämää lupaa.” Palestiinalaiset eivät saa sotatilalain mukaan ”tulostaa tai julkaista alueella ilmoituksia, julisteita, valokuvia, pamfletteja tai muita asiakirjoja, joiden aineistolla on poliittinen sisältö”, ellei Israelin armeijan komentaja ole myöntänyt tekoon lupaa etukäteen.
Iranin ja Syyrian lainsäädäntöä muistuttava Israelin sotilasdiktatuurin lainsäädäntö on kriminalisoinut pysyvästi joukon tekoja, joita ei tarkoituksella määritellä täsmällisesti. Näihin lukeutuu ”virkamieheen kohdistuva hyökkäys”, ”sotilaan uhkaaminen”, ”sotilaan häiritseminen”, ”sotilaan loukkaaminen” ja sotilaan ”kunnian loukkaaminen”. Esimerkiksi ”vahinkoa, häiriötä tai vaaraa alueen tai Israelin asevoimien turvallisuudelle” edistävä teko voi johtaa elinkautiseen vankeustuomioon.
Mitä ”hyökkäys”, ”uhkaus”, ”puuttuminen”, ”häiriö” tai ”loukkaus” sotatilalainsäädännössä merkitsevät? Sotatilalain tulkinta on Israelin miehitysarmeijan ja sotilastuomioistuinjärjestelmän yksinoikeus.
Israel on maailman ainoa maa, joka tuomitsee lapsia sotilastuomioistuimessa. Vuoden 2000 jälkeen Israel on langettanut yli 13 000 palestiinalaiselle lapselle tuomion sotilastuomioistuimessa.
Havainnollistava esimerkki Israelin sotilasdiktatuurin lainsäädännöstä miehitetyllä Länsirannalla on Israelin armeijan asettama sotilasmääräys 1651, jolla korvattiin 20 aiempaa, vuosina 1967–2005 asetettua, sotilasmääräystä. Sotilasmääräys 1651 muun muassa kriminalisoi ”suullisesti tai muin tavoin toteutetun pyrkimyksen vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen Israelin armeijan hallitsemalla alueella”. Tämän määräyksen rikkomisesta voidaan langettaa kymmenen vuoden vankeustuomio.
Lisäksi sotilasdiktatuurin lainsäädännössä ”teko tai laiminlyönti”, joka johtaa ”Israelin armeijaan kohdistuvaan vahinkoon tai häiriöön” voi johtaa elinkautiseen vankeustuomioon. Elinkautisen voi myös saada tunkeutumisesta alueelle, joka on ”armeijalle tai valtiolle” kuuluvan alueen ”läheisyydessä”.
Suomi ja EU: vanhentunutta sanahelinää ja taantumuksellista ulkopolitiikkaa
Israelin vuonna 1967 käynnistämä Länsirannan asteittainen anastaminen on toteutettu avoimesti ja määrätietoisesti. EU on retorisesti suhtautunut paheksuen Israelin alueelliseen laajentumiseen, mutta on samalla kasvattanut siirtokuntien taloudellista elinkelpoisuutta käymällä niiden kanssa kauppaa miljardien eurojen arvosta. EU on lisäksi vienyt aseita Israeliin niin ikään miljardeilla euroilla.
Israelin pysyvästi omaksuman laajentumispolitiikan tarkoituksellinen seuraus, Palestiinan valtion näkymien tuhoaminen, ei ole vielä valjennut Suomen poliittiselle johdolle tai median puhetavalle. Suomen hallitus, presidentti tai tiedotusvälineet eivät osaa tai halua hahmottaa jäljelle jäävää vaihtoehtoa, joka on Israelin suvereniteettialueen eli Israelin ja miehitettyjen palestiinalaisalueiden muuttaminen demokraattiseksi oikeusvaltioksi.
Suomen johdon kielenkäyttö on sen sijaan vakiintunut performatiiviseksi ja epäpoliittiseksi sanahelinäksi. Presidentti Sauli Niinistö sanoi 18.10.2023, että ”taas kerran olisi tosissaan tartuttava kahden valtion malliin”.
Suomen ulkopoliittinen johto toistelee kahden valtion iskulauseita täsmentämättä, minne Palestiinan valtio on tarkoitus perustaa tai miten Israel painostetaan vetäytymään. Sotilasdiktatuuriin ei ole syytä ottaa kantaa, sillä termi ei esiinny suomalaisessa keskustelussa.
Samalla EU pitää kiinni Israel-ulkopolitiikkansa perinteisistä käytännöistä. EU jatkaa kauppaa kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien kanssa, kuvailee Israelia demokratiaksi, eikä aseta Israelille pakotteita tai uhkaa niillä.
Kirjoittaja on politiikan tutkija. Jäntti siirtyy elokuussa vierailevaksi tutkijaksi Harvardin yliopistoon Fulbright-stipendiaattina.
uutiskirje 
