“Ei rakkaus kuole, se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.”
“Aiot siis vaihtaa Tolstoin Dostojevskiin.”
“Meidän ei tule suhtautua todellisuuteen sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se elää meidän unelmissamme.”
Vuonna 1982 ensi-iltaan tullut Mika Kaurismäen ensimmäinen pitkä elokuva Arvottomat oli sukupolvikokemus, ehkä sukupolvijysäys. On käytettävä voimakkaampaa ilmaisua. Arvottomien maailmaan antautumiseen kuului se, että elokuvan sitaatteja ja muodollista puhetta ryhdyttiin soveltamaan myös omassa elämässä. Ne jotka eivät päässeet osaksi elokuvan tekemistä halusivat sen taikapiiriin syvällisemmin kuin vain passiivisina katsojina.
Monet Aki Kaurismäen kirjoittamat repliikit olivat sitaatteja veljeksiin vaikutuksen tehneistä elokuvista ja muista teoksista, kerrotaan Mikko Mattilan ja Raija Talvion suurenmoisessa muistelukirjassa Arvottomat – Tärkeintä on lähteminen, joka julkistettiin Sodankylän elokuvajuhlilla.
Mattila oli mukana Arvottomien tekemisessä 24-vuotiaana stillkuvaajana, Talvio vuotta nuorempana leikkausassistenttina.
Moniäänisessä kirjassa elokuvan tekemistä muistelevat kaikki muut keskeiset henkilöt paitsi Aki Kaurismäki, joka kuitenkin “oli mukana hengessä”. Apulaisohjaaja Pauli Pentti ja säveltäjä Anssi Tikanmäki puhuvat haudan takaa.
Mikko Mattilan kuvat elokuvasta ja sen tekemisestä ovat kulttuurihistoriaa.
Mukana olleiden puheessa korostuu, että Arvottomat oli uuden alku. Ei suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuulunutta kyökkirealismia, ei teatraalista näyttelemistä, ei tarinaa historian suurmiehistä, ei pönötystä. Vanhojen elokuvapiirien ulkopuolelta tullut uusi uuden sukupolven porukka pisti tuulemaan ja toi suomalaiseen elokuvaan näkemyksensä, joka toki pohjautui heidän omiin suosikkeihinsa ranskalaiseen uuteen aaltoon ja amerikkalaisiin indieleffoihin.
Arvottomat oli filmihullujen yhteinen unelma ja ponnistus.
Arvottomat on road movie silloin katoamassa olevaan Suomeen rikoselokuvan kulisseissa. Päähenkilöt Manne (Matti Pellonpää), Veera (Pirkko Hämäläinen) ja Harri (Juuso Hirvikangas) matkaavat Volgalla Satakunnassa, Tampereella ja Kuopion seudulla jäljessään gangsteripomo Hagström (Esko Nikkari) ja tämän kovanaamat. Liikkeelle lähdetään Helsingin ylilennolla, jota säestää Anssi Tikanmäen rokkaava sovitus Sibeliuksen Finlandiasta.
Elokuva päättyy Pariisiin.
Elokuva on Mika Kaurismäen, mutta veljesten yli 40-vuotisessa elokuvanteon jatkumossa se muistuttaa enemmän Aki Kaurismäen tulevia töitä. Ei pelkästään tönkködialogin takia. Arvottomissa on jo nähtävissä se Akilandia, jota hän on varioinut vain pienin piirroin omissa elokuvissaan. Niihin kuuluvat katoavat miljööt, paikat joita ei ole koskaan ollut olemassakaan (Arvottomissa esimerkiksi Calvadosta myyvä BaariBar, joka oli mahdottomuus omana aikanaan) sekä yhteiskunnan reunamilla kunniastaan kiinni pitävät pieneläjät.
Arvottomissa käydään hylätyllä tanssilavalla, iltamissa, matkustajakodissa, ja dokumentoidaan Rauli Badding Somerjoen ja Agentsin keikkaa Kuopion kaupunginhotellissa vähän ennen sen lakkauttamista.
Kirjasta välittyy, että Arvottomien kuvaukset olivat tekijöilleenkin aivan poikkeuksellinen yhteisöllinen kokemus. Kaikki tekivät, mitä milloinkin tarvittiin. Pirkko Hämäläinen, yksi pääosanesittäjä, kantoi lamppuja ja oli lavastamassa sirkus Eldoradoa. Oltiin töissä, mutta koettiin, että ollaan talkoissa. Myöhemmin Kaurismäen veljesten työryhmistä puhuttiin bändinä. Ne bändit syntyivät jo esikoispitkässä, sillä moni seurasi Arvottomien jälkeen erillään jatkaneiden veljesten seuraaviin elokuviin.
1980-luvulla uudet elokuvat tulivat ensi-iltaan usein kolmella kopiolla. Ne oli mahdollista nähdä heti Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Me maalaispojat jouduimme odottamaan kiduttavan pitkät viikot, todennäköisesti kuukaudet, ja sitten elokuva jatkoi jo viikon kuluttua pikkukaupungista seuraavaan. VHS-videot olivat tehneet juuri läpimurron, mutta elokuvien kotijulkaisutoiminta tarkoitti lähinnä James Bondeja ja muita vanhoja suosikkeja sekä c-luokan kyhäelmiä.
Nopean elokuvateatterissa käväisyn jälkeen Arvottomia ei voinut nähdä missään, ja se oli kamalaa. Kyseessä oli The Elokuva, jonka olisi halunnut katsoa heti uudestaan ja sitten taas uudestaan. Myöhemmin se sitten onnistuikin. Oli aika, jolloin osasin koko elokuvan ulkoa.
Kirjan teksti ja kuvat pakahduttavat – hyvässä ja pahassa. Itse teos on tietenkin erinomainen, mutta se vie muistoihin ajasta, jolloin elämä tuntui olevan toisaalla, eikä pikkukylän nuorella miehellä ollut matkalippua sinne.
Nyt Arvottomat-dvd löytyy omasta hyllystä, on löytynyt julkaisustaan asti. Kirjan lukemisen jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa elokuva taas kerran uudelleen.
Mikko Mattila ja Raija Talvio: Arvottomat – Tärkeintä on lähteminen. 187 sivua, Aviador.