Kamppailu demokratian puolesta on joskus niin raskasta ja usein yksinäistä, että se tuntuu jopa fyysisinä oireina.
Apulaisprofessori Hanna Kuuselan Syytös kertoo vuoden kiertoon tiivistetyssä muodossa akateemisen työelämän heikennyksistä, torjutuista vaatimuksista, absurdeilta tuntuvista käänteistä, mutta myös voimaa antavista yhteydenotoista yliopiston johtoryhmään kuuluvalta sekä hieman pakotetusti löytyvästä toivosta. Vaikka kirja käsittelee yliopistoja, on sen sanoma sovitettavissa – kuten Kuusela itsekin toteaa – kaikkiin demokraattisiin instituutioihin.
”Tällaista inhimillisyyttä ja ruumiillisuutta olisi ilo lukea useamminkin.”
Kuuselan on parhaimmillaan verratessaan kokemuksiaan niin Sofokleen Antigoneen kuin paikoin Thomas Mannin Taikavuoreen. Jos kyseiset tarinat ovat tuttuja, on helpompaa samaistua siihen, mitä Kuusela on Tampereen yliopistolla kokenut.
Osaltaan kokemusten suuruus ja koettu taistelu pahaa vastaan onkin kiinnostavassa ristiriidassa sen kanssa, jota kirjassa demokratia rapauttamisesta syytetyt ovat varmasti kokeneet: he ovat pyrkineet tekemään työtään, keskittymään tutkimukseensa, johtamaan yliopistoa.
Voisin kuvitella, että heille Kuuselan vertaukset tuntuvat yliampuvilta. Hyvän ja pahan taistelun sijasta kyse on heille ollut työpaikan pelisäännöistä ja yliopiston parhaan edistämisestä haastavassa toimintaympäristössä.
Raskas taistelu
Teos on osaltaan kertomus siitä, miten raskasta on taistella valtaapitäviä vastaan, jos kokee olevansa yksin. Kuusela kuvaakin, kuinka monet vaikenevat ja toivovat hänen mieluummin pitävän ääntä heidänkin puolestaan. Kuinka Kuusela joutuu olemaan ainoa kriitikko, kun muut jättivät saapumatta paikalle erilaisiin tekosyihin vedoten. Kiinnostavinta teoksessa onkin ehkä se, miten se kuvaa kamppailun pureutumista kehoon:
“Olenko menettämässä järkeni, kadottamassa suhteellisuudentajuni? Mistä tämä holtiton itku ja leukaperien kiristely? Ajautua nyt sairaslomalle mitättömien twiittien ja Aamulehden kirjoitelmien takia…”
Tällaista inhimillisyyttä ja ruumiillisuutta olisi ilo lukea useamminkin – tarinoiden sankarienkin voimat ovat rajallisia ja kehot voivat lopulta mennä rikki ikävien somepäivitysten lukemisesta. Kuuselan hienosti sanoittamat kokemukset ovat aivan liian samaistuttavia suurelle osalle vasemmistolaisista toimijoista.
”Teos toimiikin ennen kaikkea hätähuutona.”
Vastapainona rytmihäiriöitä aiheuttavalle kuormitukselle ovat ne hetket, joissa Kuusela kuvaa joukkovoimaa ja kamppailua yhteisten ihanteiden puolesta. Parhaimmillaan demokratian ja tilojen puolustaminen sai liikkeelle väkeä yliopiston siivoojista opiskelijoihin ja professoreihin. Tämä liikehdintä todistaa vanhan Tampereen yliopiston vasemmistolaista tai ainakin yhteiskunnallista suuntautuneisuutta.
Aalto-yliopiston syntyessä ei vastaavaa vastustusta säätiöyliopiston johtamisjärjestelmää kohtaan syntynyt. Yhtenä syynä Tampereen yliopiston fuusiolle Tampereen teknillisen yliopiston kanssa onkin joissain yhteyksissä epäilty juuri tämän vanhan Tampereen yliopiston “punaisuuden” hävittämistä. Yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksia puolustaneille opiskelijoille olisi suonut annettavan teoksessa enemmän kiitosta.
Haaste lukijalle
Tampereen yliopiston tapahtumia tarkemmin tuntemattomille teoksen muoto tuottaa haasteita: Syytöksen kaunokirjalliset elementit tekevät siitä iskevän lukukokemuksen, mutta toisaalta vaikeuttavat Kuuselan esittämien syytösten osuvuuden arviointia verrattuna tieteelliseen tutkimukseen tai journalistisin metodein kirjoitettuihin kirjoihin.
Kaunokirjallisten elementtien takia Kuuselan kertomaa voidaan helpommin kyseenalaistaa ja siihen vastaaminen on vaikeampaa. Teos toimiikin ennen kaikkea hätähuutona, kun aiheesta Kuuselankin tekemät tutkimukset ja maltillisemmin muotoillut puheenvuorot eivät ole tuottaneet toivottua tulosta.
Syytöstä vaivaa myös sama ongelma kuin monia muitakin yliopistodemokratiaa puolustavia teoksia ja kolumneja: on vaikea nähdä, että ainakaan yliopistojen sisäisen demokratian lisääminen mahdollistaisi kaikkien niiden asioiden muuttamista, joita teoksessa kritisoidaan: strategista johtamista, rahoitushakemuksiin tuhlaantuvaa aikaa, vieraalta tuntuvaa huipukkuuden tavoittelua ja akateemisen työn kurjistumista.
”Vastapuolen argumenttien avaaminen olisikin ollut toivottavaa.”
Tältä osin teoksessa tuntuukin hämärtyvän se, mihin kritiikin kärki kohdistuu. Puhe yliopistojen nielemistä hyvistä sieluista ja professorien pitäminen joko pahoina tai heikkoina tuntuvat ylisanoilta, jotka saavat epäilemään syytösten mittasuhteiden oikeellisuutta:
“Vuosien varrella olen usein miettinyt, ovatko professorit pahoja, heikkoja, vai molempia? Ovatko he ihmisiä, jotka nauttivat hotkiessaan lapsiaan, vai ovatko he vain nälkäisiä, ei muuta ruokaa ole nälkävuosien takia tarjolla?”
Tarinan syytettyjen – rehtorin, säätiöyliopiston perustajien, opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiesten – motiiveja ei teoksessa juuri avata. Tämä onkin Kuuselan syytösten heikoin kohta: on vaikea uskoa, että kyse olisi ymmärtämättömyydestä tai suoranaisesta pahuudesta. Vastapuolen argumenttien avaaminen olisikin ollut toivottavaa jo sen takia, että siten niihin olisi voitu vastata.
Onko yliopistoyhteisön osallisuuden vastustamisessa esimerkiksi kyse siitä, että pelätään ymmärtämättömien yliopistoyhteisön jäsenten tekevän vääriä päätöksiä? Vai uskotaanko ammattijohtajien ammattitaitoon? Vanhan Tampereen yliopiston rehtorina toiminut sosiaalityön professori Jorma Sipilä avaa vuonna 2007 julkaistussa kirjassaan Valta yliopistossa sitä, kuinka oli luullut rehtorien ja opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiesten olevan vain tietämättömiä.
Sipilä oli ajatellut, että riittäisi, kun joku vain kertoisi heille miten asiat todella ovat. Mutta kun hän pääsi rehtoriksi, hän huomasi, ettei kyse ollutkaan tiedon tai ymmärryksen puutteesta – ennemminkin niukoista resursseista ja risteävästä tavoitteista.
Samaa mieltä
Kuuselan kanssa ei voi kuin olla samaa mieltä siitä, että Tampereen yliopistoyhteisön valtaa on vähennetty paikoin häikäilemättömästi. Ainakaan näin ulkopuolelta on mahdotonta esimerkiksi ymmärtää, miksi Tampereen yliopistolla jätettiin toteuttamatta emerituskansleri Thomas Wilhelmssonin vetämän työryhmän ehdotukset yliopistoyhteisön vaikutusmahdollisuuksien parantamisesta. Kuuselan ja muiden tutkijoiden aiheesta kirjoittamassa tieteellisessä artikkelissa syyksi nähdään ainakin Tampereen yliopiston yhtenä perustajana toimineen Teknologiateollisuuden vastustus.
Tampereen yliopistofuusiossa ja sitä seuranneissa käänteissä onkin niin runsaasti kritisoitavaa, että Kuuselan kirja olisi ollut voimallisempi puheenvuoro, jos se olisi malttanut keskittää iskunsa niihin.
Hanna Kuusela: Syytös – muuan akateeminen komitragedia. Vastapaino 2024. 180 sivua.
Kirjoittaja on entinen opiskelija-aktiivi, joka työskentelee nykyään hallintojuristina Helsingin yliopistossa
uutiskirje 
