Tervehdys Biosin ekonomisti Jussi Ahokas. Kokoomus voitti vaalit lupaamalla laittaa velkaantumisen kuriin. Tuoreen tiedon mukaan Suomen julkinen velka kasvoi huhti-kesäkuussa enemmän kuin yhdessäkään muussa EU-maassa. Miten tässä nyt näin kävi?
Jussi Ahokas: Tarkkaan ottaen on käynyt niin, että Suomen velkasuhde eli julkisen sektorin velka suhteutettuna BKT:hen kasvoi toisella vuosineljänneksellä nopeinten koko Euroopassa. Tässä vertailussahan merkitsee julkisen velan lisäksi näin ollen myös BKT:n kehitys, joka ei ole pariin vuoteen ollut Suomessa mairittelevaa. Kuitenkaan myöskään julkisen velan kasvu ei ole Suomessa vaalilupauksista huolimatta tai niistä johtuen pysähtynyt.
Tähän on useampikin syy. Ensinnäkin hallituksen konkreettinen lyhyen aikavälin sopeutus on jäänyt paljon vajaaksi siitä, mitä ennen vaaleja ja vaalien jälkeen on luvattu. Jos aitoja leikkauksia ja veronkorotuksia onkin tehty miljardikaupalla, niin vastapainoksi julkisia menoja on lisätty tai niiden on annettu kasvaa toisaalla. Joku voisi sanoa, että tältä osin hallitus on toistaiseksi pettänyt vaalilupauksensa.
Toiseksi on tainnut käydä niin, että tietyt hallituksen leikkaukset ovat varsin nopeasti leikanneet kotimaista kysyntää, ajaneet yrityksiä ahdinkoon ja kasvattaneet työttömyyttä. Tämän seurauksena vähän myöhemmin sosiaaliturvan etuusmenot ovat kasvaneet ja valtion sekä kuntien keräämät verotulot ovat pienentyneet. Näin niin sanotut automaattiset vakauttajat ovat syöneet alkuperäisen leikkaustoimen vaikutusta julkiseen talouteen.
Tällaiset dynaamiset vaikutukset ovat tietysti tyypillisiä ja sinällään odotettuja. Niiden hyvä puoli on se, että leikkausten seurauksena kotimainen kysyntä ei pääse kunnolla sukeltamaan, mikä taas tukee työllisyyttä. Mutta jos julkinen talous halutaan runnoa tasapainoon, niin tietysti nämä ovat runnojaa harmittavia dynamiikkoja.
Kolmas tärkeä tekijä on nähdäkseni se, että julkisessa taloudessa maksetaan nyt taannehtivasti viime vuosien inflaatiopiikin korjauksista, kun sitä seuranneet palkkaratkaisut on laitettu toimeen. Suhteessa BKT:hen työvoimavaltaisen julkisen sektorin kustannukset ovat sitten kasvaneet ja tämä on tehnyt tyhjäksi hallituksen julkisen talouden tasapainottamistavoitteet. Lienee selvää, että hallituksen kovasti ajama palkkaneuvottelujen vientimalli on saanut lisäinnoitusta tästä kehityksestä.
Neljänneksi voisi vielä mainita sen, että eihän se paljon puhuttu sote-palveluiden tarpeen kasvu ole kadonnut yhteiskunnastamme mihinkään, vaan sitä kautta julkisten palveluiden kysynnän kasvulle on nyt ja huomennakin väestölliset perusteensa.
Ja viidenneksi vielä sen, että Suomen talouden korkoherkkyys ja Venäjän talouden eristämisen suorat vaikutukset meillä saattavat olla BKT:lle erityisiä rasitteita, joista monet muut Euroopan taloudet eivät ole samalla tavalla kärsineet.
Että onhan tässä paljon eri tekijöitä Suomen muusta Euroopasta eroavan julkisen velkaantumisen ja velkasuhteen nousun kasvun taustalla.
Kysytään suoraan. Pitääkö Suomen saada julkinen velkaantuminen kuriin?
Riippuu täysin siitä, mitä ”kuriin saamisella” tarkoitetaan. Oman näkemykseni mukaan julkinen velkaantuminen on tällä hetkellä varsin hyvin kurissa.
Perustelen tätä sillä, että Suomen kansantalous ei velkaannu juuri nyt käytännössä lainkaan ulkomaille, eli vaihtotaseemme on tasapainossa ja samalla meillä on vielä kertynyttä ulkomaista nettovarallisuutta kansantaloudellisessa hihassamme. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että julkiselle sektorille kertyvä nettovelka kertyy peilikuvana tällä hetkellä nettovarallisuutena yksityiselle sektorille Suomessa – joko yrityksien taseisiin tai kotitalouksille.
Jos olemme siis yhdessä sitä mieltä, että yritysten pitääkin tehdä voittoa ja kotitalouksien kerryttää rahoitusvarallisuutta, meidän on vain hyväksyttävä tämän suuruiset julkisen sektorin alijäämät. Jos taas olemme sitä mieltä, että julkinen talous pitää tasapainottaa, on kotitalouksien ja yritysten nettorahoitusaseman heikennyttävä.
Keskeisintä tässä kuitenkin on se, että tämä on täysin kansallinen kysymys eikä IMF:llä tai ulkomaisilla sijoittajilla ole tähän valintaan mitään sanottavaa. Ulkomaiset velvollisuudet Suomesta käsin voidaan kyllä hoitaa, jos nykyinen meno jatkuu.
Mutta jos tosiaan kysymys tarkoittaa sitä, että pitääkö kotitalouksien ja yritysten rahoitusasemaa heikentää väkisin, niin näkisin, että siihen ei ole tarvetta. Julkinen valta pystyy kantamaan velkaa tehokkaammin ja turvallisemmin kuin yksityiset toimijat, joten antaa sen tehdä niin. Mikäli alijäämät pysyvät sillä tasolla, ettei ulkomainen velkaantuminen lähde kiihtymään merkittävästi, mitään rahoituksellista ongelmaa tässä mallissa ei ole.
”Vaikka VM:n tuomio olisi siis 100 000 työllistä rakenteellisesti eli pitkällä aikavälillä, hallituskauden aikana työllisten määrä saattaa laskea vaikka 50 000 henkilöllä.” Sanoit noin viime vuoden toukokuussa KU:lle. Tällä hetkellä työllisyyskehitys on mennyt pitkälti kuvailemallasi tavalla. Miltä nyt tuntuu?
Huonolta siinä mielessä, että monien ihmisten elämän kannalta tämä kehitys on ollut epätoivottava ja toisaalta vältettävissä paremmalla talouspolitiikalla. Hyvältä siinä mielessä, että omalla asiantuntijaintuitiolla pystyi tuollaisen kehityksen mahdollisuuden näkemään.
Euroopan keskuspankki EKP on jatkanut koronlaskuja, kun inflaatio on hellittänyt. Voiko tässä käydä samalla tavalla kuin 2010-luvulla? Korot lasketaan nollaan, EKP yrittää saada valtioita elvyttämään, mutta poliitikot eivät siihen suostu. Lopputuloksena on sitten entistä pahempi taantuma.
Tämä on erittäin hyvä kysymys, jota olen viime viikkoina pohtinut paljon. Nyt näyttää nimittäin siltä, että EKP on valmis alentamaan ohjauskorkoaan selvästi nopeammin kuin mihin Yhdysvaltojen keskuspankki Fed on halukas.
Oma arvaukseni on ollut, että EKP ei tulisi menemään rahapolitiikan keventämisessä Fed:n edelle. EKP:n suoranainen aggressiivisuus on ollut siksikin yllättävää, että eihän Euroopan taloussuhdanne ole edelleenkään lainkaan huono – kasvu monissa talouksissa on ollut hyvää ja esimerkiksi euroalueella työttömyysaste lienee alhaisimmillaan yhteisvaluutan aikakaudella.
Mikä tällaista kiirettä kohti 2010-luvun korkomaailmaa sitten voisi selittää? Saattaa olla, että EKP:n päättäjät ovat vain hyvin pessimistisiä taloutensa suhteen. Kun he tietävät, että koronaelvytysrahat on pian käytetty ja jatkossa finanssipoliittinen kuri jälleen palaa Eurooppaan, on EKP:n vain pakko palata ohjauskorkonsa kanssa lähelle nollaa.
Jos tämä on vääjäämätöntä, on parempi tehdä homma ennakoiden kuin vasta pakon edessä joskus vuoden 2025 lopulla. Eli pohdintasi saattaa olla myös Olli Rehnin ja kumppaneiden pohdintaa tällä hetkellä. Eihän tämäkään kovin kaunista kuvaa Euroopan tulevaisuudesta piirrä.
Venäjän hyökkäyssodan vuoksi monet poliitikot vaativat lisää panostuksia eli lisää rahaa maidensa armeijoille, niin myös Suomessa. Sen sijaan tiedeyhteisön hätähuudot edessä olevasta ympäristötuhosta eivät saa aikaan vaatimuksia nopeammista ja kovemmista toimista. Tämä ristiriita on vähintään mielenkiintoinen vai kuinka?
Kyllä se on mielenkiintoinen. Nythän kuitenkin Mario Draghin tuoreessa ja paljon keskustelua herättäneessä raportissa Euroopan tulevaisuuden teollisuuspolitiikasta myös vihreän siirtymän edistäminen on vahvasti läsnä. Tämä on tärkeää, ettei kaikki teollisuuspolitiikka tai talouspolitiikka ylipäänsä ole jatkossa vain sotilaallista varustautumista ja geopoliittisiin jännitteisiin vastaamista.
Jotenkin tässäkin uhkien erilaiset aikajänteet tuntuvat selittävän sitä, miten niihin vastaamiseen talouspolitiikalla suhtaudutaan. Koronakriisi ja Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa olivat välittömiä uhkia, joiden edessä oltiin valmiita tekemään lähes mitä vaan ja oltiin valmiita poikkeamaan myös sellaisesta ideologisesta talouspolitiikasta, jota viime vuosikymmeninä on kaikkiin yhteiskunnan rakenteisiin juurrutettu.
Mutta ilmastonmuutos ja luontokato kaikkine seurauksineen tulee kuitenkin liian hitaasti, että vastaavaa poliittista reaktiota syntyisi ja talouspolitiikkaa oltaisiin valmiita ajattelemaan radikaalisti uusiksi.
Siksi monenlaiset hitaat toimet, kuten hiilen hinnoittelu, maltillinen päästökauppa, teknologianeutraali innovaatiopolitiikka ja monet muut markkina-ajattelusta nousevat ratkaisut edelleen dominoivat ilmastonmuutoksen ja luontokadon talouspolitiikkaa.
Vahvaa teollisuuspolitiikkaa, tiedevetoista suunnittelua, siirtymän syvällistä koordinaatiota ja julkista toimenpiteiden suuntaamista ei vain nähdä relevantteina tapoina vastata näihin eksistentiaalisiin kriiseihin. Kuitenkin pandemian ja sodan edessä kukaan ei tuntunut näitä vastustavan.
Onhan tällainen – ehkä psykologinen – lukko turhauttava, kun näkee itse yhtäältä tilanteen vakavuuden ja toisaalta suuntaavan politiikan mahdollisuudet saada aikaan nopeasti suotuisia ratkaisuja.
uutiskirje 