Kolme vuotta sitten akatemiatutkija Timo Miettiseltä ilmestyi kirja Eurooppa – poliittisen yhteisön historia. Siinä hän kertoo modernin poliittisen ajattelun kehityksestä. Miettinen havainnoi, kuinka kaikki suuret poliittiset ideologiat, kuten liberalismi, sosialismi ja nationalismi, ovat nähneet historian olevan niiden puolella.
– Kirja jätti avoimeksi kysymyksen demokratian luonteesta ja kohtalosta. Ryhdyin ajattelemaan, että ehkä demokratian historia on jotain muutakin kuin ideologioiden edustama tarina yksisuuntaisesta edistyksestä.
Tämän ajattelutyön lopputulos nähtiin syksyllä, kun Miettisen kirja Demokratian aika ilmestyi.
– Demokratian yhdistäminen aikaan ja historiaan oli minulle keskeisin ajatus. Yksisuuntaisen edistyksen sijaan kyse on pyrkimyksestä oppia historian virheistä, Miettinen kuvaa.
Teos lähestyy demokratiaa nimenomaan historiassa syntyneenä ideana. Miettisen mukaan tänä päivänä keskustelua demokratiasta hallitsevat yliajalliset mallit, jotka lukitsevat kansanvallan idean esimerkiksi muuttumattomiin indekseihin ja mittareihin.
– Halusin avata demokratian idean moniselitteisyyttä ja muutosta.
Selvä. Lähdetään avaamaan.
Alkuperäinen lupaus
Demokratian kriisi on nykyään usein kuultu sanapari. Miettinen liittää sen ennen kaikkea demokratian ajallisen luonteen hämärtymiseen. Historiasta ei haeta enää inspiraatiota, ja demokratia yhdistetään ennen kaikkea vakauden kaipuuseen. Kylmän sodan jälkeen ajattelua on leimannut ajatus historian vääjäämättömyydestä ja tulevaisuus tuntuu katoavan.
Miettinen tiivistää, että demokratian yhteydessä puhutaan paljon oikeusvaltion kehityksestä, vaaleista ja monipuoluejärjestelmästä. Kaikki nämä järjestelmät painottavat vakauden merkitystä.
– Olen halunnut palauttaa keskustelun demokratiasta sen alkuperäiseen lupaukseen: ajatukseen tulevaisuuden avoimuudesta. Ihmiset voivat muuttaa maailmaa ja kuvitella maailman toisenlaiseksi kuin se on.
– Lait ja instituutiot ovat ihmisten tekemiä – ja ihmiset voivat niitä muuttaa.
Historian oikealla puolella olemiseen liittyy monia ongelmia.
Kirjassa Miettinen kirjoittaa, kuinka kylmän sodan jälkeinen aika on johtanut poliittisen mielikuvituksen kriisiin. Historiaa ei nähdä enää muutoksen lähteenä vaan nykyhetken oikeuttamisen välineenä. Historian kyky tuottaa vaihtoehtoisia näkemyksiä tulevaisuudesta on kadonnut.
Yksi esimerkki liittyy historiasta oppimiseen. Onko historia toiston ja samankaltaisuuden lähde vai opettaako se pikemminkin erilaisten aikakausien erityisluonteesta?
– Ajattelemme usein, että historia toistaa itseään. Historiasta oppiminen näyttää tarkoittavan, että äärioikeisto tai fasismi nousevat aina saman kaavan mukaisesti.
– Entä jos historia opettaakin meille päinvastaista? Mitä jos poliittinen valta oikeuttaa itsensä eri tilanteessa eri tavoin?
Tulevaisuuden katoaminen liittyy Miettisen mukaan ennen kaikkea historiaa koskeviin tulkintoihin. Historian kehityksen sattumanvaraisuutta ja erityisesti ihmisen roolia sen kehityksessä tunnistetaan aiempaa vähemmän.
– Taustalla ovat osin kulttuurin ihanteet eksaktiudesta, jotka tulevat luonnontieteistä. Yhteiskuntatieteisiin ne valuvat ennen kaikkea taloustieteen kautta. Tämä on johtanut historiallisen ajattelun näivettymiseen.
– Poliittisesti kyse on siitä, miten muutosta tuotetaan maailmassa, joka näyttää kiinnittyvän yleisiin lainalaisuuksiin.
Monia ongelmia
Kylmän sodan jälkeistä aikaa hallitsi pitkään näkemys historian lopusta, jonka teki tunnetuksi Francis Fukuyama. Miettinen löytää taustalta kuitenkin pitempiaikaisen liberalismin teorian kehityksen.
– Maailmansotien väliseltä ajalta lähtien liberalismi on tarrautunut historian sijaan ihmisluontoon. Kapitalismin ja demokratian oikeutusta haetaan ihmiskäsityksestä. Järjestelmien ajatellaan olevan synkassa ihmisluonnon kanssa.
– Jopa poliittista muutosta on haettava toisenlaisen ihmisluonnon ideasta, kuten vaikkapa hollantilainen historioitsija Rutger Bregman tekee. Halutaan ajatella, että ihminen on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä ja empaattinen, mikä perustelee järjestelmän tuuppaamisen toiseen suuntaan.
Historia olisi nähtävä nykyhetken oikeuttamisen sijaan muutoksen välineenä.
Miettisen kritiikki kohdistuu myös ajatukseen historian oikealla puolella olemisesta. Sen korostaminen on kasvanut Suomessa entisestään Venäjän täysimittaisen hyökkäyssodan alkamisen jälkeen.
– Historian oikealla puolella olemiseen liittyy monia ongelmia. Ensimmäinen on se, että ajatus toistaa 1700-lukulaista ajatusta historian vääjäämättömästä kehityskulusta. Että historia on automaattisesti vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolella.
– Toinen tulokulma on se, että historia näyttäytyy usein vain yhden kysymyksen kautta. Esimerkiksi koko Suomen ulkopolitiikan historia toisesta maailmansodasta tähän päivään näyttäytyy Nato-päätöksen valossa.
Tällainen näkemys typistää kaikki historialliset valintatilanteen nykypäivän perspektiivin alatapauksiksi. Historia jakautuu sankareihin ja konniin.
Muutoksen väline
Kirjassaan Miettinen argumentoi ajatuksen historian avoimuudesta alkavan kehittyä 1400- ja 1500-luvulla. Italialaiset kaupunkivaltiot lähtivät silloin ottamaan etäisyyttä katolisen kirkon aikakäsitykseen ja ajatukseen viimeisestä tuomiosta. Sama koski antiikin syklistä, ympyrämäistä aikakäsitystä.
– Historiasta tuli vahvasti kaupunkivaltioiden identiteetin rakentamisen lähde. Se tarjosi uudenlaisen näkymän yhteiskuntaan. Sosiaaliset suhteet näyttäytyivät muuttuvina ja poliittiset instituutiot keinotekoisina.
Toinen keskeinen siirtymä liittyi 1800-luvun romantiikan aikaan. Demokratian klassinen ajatus kansakunnan yhtenäisyydestä vaihtui yksilöllisyyden korostamiseen. Kansanvalta oli mahdollista nähdä myös erimielisyyden alueena.
Samaan aikaan demokratiasta tuli keskeinen historiasta oppimisen väline, Miettinen sanoo. Ranskalainen aristokraatti Alexis de Tocqueville kysyi, miksi vallankumous onnistui Yhdysvalloissa mutta epäonnistui Ranskassa.
– 1800-luvun opetus on, että demokratia on kykyä oppia historian esimerkeistä.
Demokratian nykykriisi kytkeytyy Miettisen mukaan tämän aikaperspektiivin katoamiseen. Tilalle on tullut nostalginen piehtarointi menneisyydessä tai pyrkimys käyttää historiaa oman uhriaseman rakentamiseen.
– Autoritarismi ja populismi nojaavat yhä vahvemmin menneisyyden fantasioihin, esimerkiksi ajatukseen yhtenäisestä kansakunnasta.
Miten historian avoimuutta voitaisiin sitten vaalia?
– Historia olisi nähtävä nykyhetken oikeuttamisen sijaan muutoksen välineenä. Toisin kuin erilaisten uhrikertomusten ympärillä pyörivä museohistoria tai itsenäisyyspäivän edustama muistin politiikka näyttää, menneisyys voi olla myös inspiraation lähde.
Miettinen kertoo käynnistään Saksan historiallisessa museossa, jossa oli näyttely vaihtoehtoisista historioista.
– Ajatus näyttelyn taustalla oli mielenkiintoinen – pyrittiin katsomaan historiallisia valintatilanteita ja miettimään, mitä jos toimijat olisivatkin päättäneet tehdä toisin. Entä jos ydinpommia ei olisi käytetty? Entä jos Saksa olisi ehtinyt käyttää sitä ensin?
– Tällaiset harjoitukset voivat hyödyllisiä, kun mietitään historian roolia myös tulevaisuuden avaamisessa.
uutiskirje 