– Jos teillä on rahaa, voimme aloittaa kuvaukset huomenna. Minulla on valmiina kaksi käsikirjotusta, Peter Greenaway sanoo.
Puheena olevat käsikirjoitukset ovat jatkoa elokuvalle Eisenstein in Guanajuato (2015). Siinä elokuvakielen kehittäjää, neuvostoliittolaista Sergei Eisensteinia näytteli suomalainen Elmer Bäck. Ensi-illan aikaan Greenaway lupaili jatkoa Bäckin kanssa.
– Siitä tulisi trilogia Eisensteinin ajasta Stalinin ulottumattomissa, hän haaveilee.
Liki kymmenen vuotta on kulunut, mutta Eisenstein in Guanajuato on yhä Greenawayn viimeinen ensi-ilta. Syy on yksinkertainen.
– Taide-elokuvaa on yhä vaikeampi tehdä yleensäkin ja olen yli 80-vuotias. Vanhoihin ei luoteta. Mutta en lakkaa yrittämästä, Greenaway toteaa.
Ohjaaja kuulostaa edelleen erittäin terävältä. Greenaway (s. 1942) puhuu ja pukeutuu huolitellusti kuin brittiläisen herrasmiehen mallikappale. Puku istuu niin hyvin, että on vaikea kuvitella häntä teepaidassa kotonaankaan.
Mutta kun elokuvantekijöille kertyy ikää, esimerkiksi vakuutusmaksut nousevat korkeiksi. Ei auta, että Greenaway on tehnyt klassikoita kuten Zoo (1985), Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (1989) ja Pillow Book (1996), älyllisiä ja tyyliteltyjä teoksia.
Tosin niiden laatu saattaa olla ongelma ikäsyrjinnän ohella. Ei sellaisia elokuvia tee kukaan muukaan nykyisin.
”Dokumentaristit eivät tee elokuvia”
Haastattelu tehdään Amsterdamissa, jossa Greenaway on asunut noin 30 vuotta. Siellä järjestetään Idfa-festivaali, maailman isoin ja merkittävin dokumenttielokuvatapahtuma, joka antoi Greenawaylle elämäntyöpalkinnon. Se ei estä häntä puhumasta dokumenteista alentuvasti.
– Dokumentaristithan eivät ole oikeita elokuvantekijöitä. He välittävät tärkeistä asioista ja käyttävät elokuvaa niistä kertomiseen. Minulle taas elokuva itsessään on tärkeä, sen muoto. Johtunee kuvataidekoulutuksestani, Greenaway lataa naama peruslukemilla.
Palkitsijoilleen piruillessaan Greenaway sivuuttaa tällä vuosisadalla tekemänsä useat dokumentit, joista esimerkiksi Rembrandtin syytös (2008) on erinomainen essee siitä, mitä Yövartio-maalaus (1642) kertoo aikansa Amsterdamin politiikasta.
”Propaganda on sukua dokumenteille.”
Niiden sijaan Greenaway muistelee uransa alkua. Vuonna 1965 hän meni töihin Central Office of Information -virastoon. Ensin hän leikkasi valtion informaatiofilmejä viisi vuotta ja sittemmin myös ohjasi niitä.
– Se oli brittiläisen elokuvan propagandasiipi, jatke sota-ajan taistelulle Saksan propagandaa vastaan. Eisenstein alkoi kiinnostaa jo silloin leikkaajana. Tein virastolle varmaankin 300 ohjelmaa, muun muassa Concorde-lentokoneesta ja Beatlesin noususta, Greenaway kertoo.
– Usein niissä oli kyse tilastoista, jotka voi manipuloida sanomaan mitä vain. Tunnen siis propagandan, joka on sukua dokumenteille. Omat elokuvani ovat elämän propagandaa.
Etsimistä ja kyseenalaistamista
Dokumenttielokuvaa piikitellessään Greenaway tuntuu unohtavan kätevästi, että myös laadukas fiktio pyrkii vaikuttamaan yleisöönsä, välittämään sanomia ja pohjimmiltaan kertomaan totuuksia.
Lopulta asenne lievenee ainakin hieman, kun Greenaway heltyy muistelemaan omia varhaisia elokuviaan.
– Lomailin perheeni kanssa maalla. Kävin aamuisin ulkona lasten kanssa. He olivat 6–7-vuotiaita. Minulla oli mukana 16-millinen Bolex-kamera, jolla sai vain 16 sekunnin otoksia. Kuvasin vain mikä sattui miellyttämään visuaalisesti. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä tekisin materiaalilla.
Greenawayn ensyklopedista asennetta kuvaa hyvin, että hän kertoo peräkkäin lastensa iät ja kameran ominaisuudet. Hän kuvasi lähinnä maisemia. Niistä kuvista hän muistelee leikanneensa parikymmentä elokuvaa, lyhäreitä ja ensimmäisen pitkän elokuvansa The Falls (1980).
”Siitä puuttuu hienostuneisuus ja mystiikka.”
Se ja 1970-luvun lyhärit kuten Erosion (1971), Windows (1975) ja Vertical Features Remake (1978) koostuvat siis dokumenttimateriaalista, mutta monissa on fiktiivinen kehys.
– Leikkaushuoneessa Lontoossa leikin materiaalilla ja annoin sen määrätä, kuinka elokuvat järjestyvät. Niissä ero faktan ja fiktion välillä on hyvin hämärä, mutta se oli ehkä nautinnollisinta ja kiinnostavinta elokuvantekemistä, johon olen päässyt.
– On naurettavaa, että dokumentteihin pitää tehdä käsikirjoitus. Dokumenttien tekeminen on etsimistä ja kyseenalaistamista, Greenaway vielä tölväisee.
”Haluan tehdä Dracula-elokuvan”
Suunnilleen samaa hän on tosin sanonut jo kauan myös näytelmäelokuvista. Greenawayn mielestä käsikirjoitukset sitovat nekin kirjallisuuden jatkeeksi.
Siinä mielessä maaseudulla käyskennellessä kuvatut varhaistyöt ovat puhtainta elokuvaa, jota hän on tehnyt. Ne eivät pohjautuneet kirjoitukseen.
– Raamatussa sanotaan, että alussa oli sana. Se on tietysti roskaa, koska ei voi olla sanaa ilman kuvaa. Kaikesta teknologiasta huolimatta elokuva on pettymys. Siitä puuttuu hienostuneisuus ja mystiikka, jopa Tarkovskilla ja Bergmanilla.
Elokuvien edelle Greenaway asettaa maalaustaiteen, jolla on takanaan tuhansien vuosien perinteet. Maalauksia Greenaway voi katsoa uudelleen ja uudelleen ja löytää niistä merkityksiä. Juuri sitä hän teki Rembrandtin syytöksessä Yövartiolle.
– Tulevat sukupolvet luultavasti ihmettelevät, mitä se elokuva oikein oli. Mutta kuvataidetta ymmärretään edelleen.
”Blade Runnerissa ei ole kuolleita kuvia.”
Elokuvan madonlukujen jälkeen Greenaway herkeää yllättäen kehumaan aivan toisenlaista brittiohjaajaa.
– Ihailen suuresti Ridley Scottia. Hän on loistava kuvien tekijä. En pidä monista populaarielokuvista, mutta Alienissa, Blade Runnerissa ja Gladiatorissa ei ole kuolleita kuvia.
Scottin elokuvat ovat kieltämättä komeita lajinsa valioita, mutta laji on viihdettä ja aika kaukana Greenawayn taiteesta – tai edes Tarkovskin ja Bergmanin. Tuskinpa hän haluaisi itse vaihtaa sellaiseen?
– Minulla on valmiina 20 käsikirjoitusta. Osa niistä on toimintaelokuvia. Olen halunnut pitkään tehdä Dracula- elokuvan, joka kertoisi todellisesta pahasta. Ei pahasta, jota katsoja rakastaa, vaan pahasta, jota todella vihataan.
Greenawayn käsikirjoituksessa Dracula solmii Moskovassa liiton nuoren Stalinin kanssa. Dracula pitäisi kuulemma toteuttaa kokonaan digitaalisesti, sillä hirviö olisi jatkuvasti sukupuoltaan vaihtava lisko.
Seuraava elokuva eutanasiasta
Eisenstein in Guanajuaton jälkeen Greenaway on sentään saanut valmiiksi yhden elokuvan, ainakin melkein. Walking to Paris kuvattiin loppuun jo vuonna 2019. Vain vähän jälkitöitä on tekemättä, värimäärittelyä, äänen hiomista ja muuta viilausta.
Walking to Paris kertoo romanialaisen kuvanveistäjä Constantin Brâncușin kävelymatkasta Bukarestista Pariisiin 1900-luvun alussa. 2500 kilometrin matka kesti puolitoista vuotta. Elokuvaa ei ehkä koskaan nähdä teattereissa.
– Se on ollut jo pitkään jumissa, koska tuottajat riitelevät rahasta, kuinkas muutenkaan. Italian tv-yhtiö Rai maksoi suurimman osan. Jos he suuttuvat tarpeeksi mennäkseen oikeuteen, Walking to Paris ehkä vapautuu joskus.
”Kuolema pitäisi yleensäkin ottaa vakavammin.”
Useimmat Greenawayn viimeisimmistä elokuvista käsittelevät taiteilijoita kuten Rembrandt, Eisenstein ja Brâncuși. Hän sanoo, että taiteilijat kiinnostavat, koska heidän ongelmansa ovat samoja kuin hänellä.
Viime aikoina Greenaway on kuvannut vielä yhtä elokuvaa. Lucca Mortisin pääroolissa on Dustin Hoffman, ehkä kuuluisin tähti, jota hän on koskaan ohjannut. Rahoitusta on tullut muun muassa Kiinasta.
Jos elokuva onnistuu, se saattaisi nostaa Greenawayn uran uudestaan jaloilleen. Ironista on, että rahoituksen saamisessa Greenawaytä viisi vuotta vanhempi Hoffman on ollut olennainen tekijä.
Myös Lucca Mortis kertoo taiteilijasta, tosin sepitteellisestä. Hoffman näyttelee vanhaa kirjailijaa, joka lähtee sapattivapaalle etsimään juuriaan Italiasta.
– Se käsittelee eutanasiaa ja kysyy, onko kuolema tarpeellinen. Kuolema pitäisi yleensäkin ottaa vakavammin, Greenaway paljastaa.
Edes kuolemasta puhuessaan hän ei kuulosta vanhalta, vaan sivistyneeltä ja hitusen sarkastiselta kuten aina.
uutiskirje 
