”Tuntui, että nyt on se hetki. Se, kun tälle tarinalle on aika laittaa viimeinen piste.”
Ne ovat komisario Sakari Koskisen toiseksi viimeiset sanat Seppo Jokisen 30-osaisessa dekkarisarjassa. Ollaan Viimeisen väännön toiseksi viimeisellä sivulla. Kello on ohittanut puolen yön kesäisellä Tampereella. Koskinen on muuttunut komisariosta eläkeläiseksi.
Se, mikä alkoi vuonna 1996 teoksella Koskinen ja siimamies päättyy ainakin nykymuodossaan tähän. Koskinen on eläkkeellä, mutta viime kuussa 76 vuotta täyttänyt Jokinen ei haastattelujensa perusteella kai itsekään tiedä, onko hänkin.
Sarjan hahmot jatkanevat elämäänsä ilmeisesti äänikirjoina, mutta ne kirjoittaa joku muu tai jotkut muut. Ratkaisu tuntuu suomalaisittain oudolta, mutta muualla on tavanomaista, että suosittu dekkarisarja jatkaa elämäänsä täältä ikuisuuteen. Komisario Beck on jatkanut tutkimuksiaan tv-elokuvissa, vaikka viimeinen romaani rikoksesta ilmestyi vuonna 1975, siis 50 vuotta sitten.
Viimeisen väännön alussa Koskisen yksityiselämässä tapahtuu se, mitä Jokinen on pohjustanut jo muutamassa edellisessä osassa. Sen takia hän jää kesälomalle palatakseen sen jälkeen kahdeksi viikoksi töihin ennen eläköitymistään.
Normaalisti Koskisissa on tapahtunut kaksi rikosta, jotka lopulta kietoutuvat yhteen. Nyt tuttu ja faneille rakkaaksi käynyt rikosryhmä joutuu pureutumaan peräti neljään juttuun ilman esimiestään: raivostunut mies heittää kolme teinityttöä Hämeensillalta veteen ja katoaa, tv-sarjojen käsikirjoittajana ja terapeuttina toiminut nainen on kadonnut, näyttelijä murhattu ja yhdessä kodissa on tultu ikkunasta sisään ja hakattu vaimo ennen kuin suihkussa samaan aikaan ollut mies ehti hälyttämään apua.
Lisäksi tarinan kannalta keskeinen sivuhenkilö vapautuu vankilasta ja aloittelee uutta elämää. Jokisen dekkarien lämpimän inhimillinen ulottuvuus tulee eniten hänen kauttaan esiin tässä osassa.
Olen jo aikoja sitten julistanut Seppo Jokisen dekkarit kaikkien aikojen parhaaksi pohjoismaiseksi yhtenäisten poliisiromaanien sarjaksi. Näitä sanoja ei ole tarvinnut katua, kun uusia osia on tullut sen jälkeen vielä kymmenkunta, eikä tarvitse nytkään. Mutta nyt tapahtuu sama, mitä parin vaisumman teoksen kohdalla: ei oikein lähde, kun Koskinen on poissa Sorilta. Viimeisen väännön alussa ei ole odotettua Grande finalen tuntua, kun Pekki, Kaatio, Lundelin, Kanninen ja muut tutut yrittävät ratkoa rikossumaa Koskisen mahdollisen seuraajan komisario Pirjo Purosen johdolla.
Viimeinen vääntö herää henkiin vasta, kun Koskisen loma on loppu ja hän alkaa johtaa tutkintoja tuttuun tyyliinsä etulinjasta käsin. Ei tämä sittenkään ole parasta Jokista. Koskinen selvittää vähän liian onnekkaiden sattumusten kautta muutamassa päivässä jutut, joiden kanssa koko muu tiimi ei päässyt eteenpäin yli kahdessa viikossa. Ja järjestää siinä sivussa ihmissuhdeasioitakin kuntoon.
Pääpaino Viimeisessä väännössä on jäähyväisissä ja niiden aiheuttamissa tunteenpurkauksissa. Rikososastolla surraan jo etukäteen, miten sitten pärjätään, kun Koskinen ei ole enää ohjaksissa. Eikä vain surra, vaan tuiskahdellaan ja loukkaannutaan herkästi. Erityisen vaikeaa Koskisen lähtö on hänen elämänkumppaninaankin käyneelle Ulla Lundelinille.
Edellinen osa Satuttamisten summa oli yllättävän synkkä ja huumoriton. Viimeisessä väännössä juttu lentää taas vanhaan malliin sen haikeasta pohjavireestä huolimatta. Pienistä moitteista huolimatta fanit saavat vielä kerran runsaat 300 sivua sitä, mitä ovat odottaneetkin. Piste i:n päälle on, että Jokinen tuo mainiolla tavalla esiin myös Kalle Päätalo -harrastuksensa ja tuntemuksensa.
Eipä tässä ole muuta sanottavaa kuin kiitos kaikesta Seppo Jokinen. Loit mahtavan dekkarisarjan, loistavan henkilökaartin, kerroit rikoksista niiden taustoja ymmärtäen ja tulit kuvanneeksi Tampereen muutosta 30 vuoden ajalta. Jos vielä tulee jotain, se otetaan kiitollisuudella vastaan, mutta jo nyt elämäntyösi on ainutlaatuinen.
Seppo Jokinen: Viimeinen vääntö. 343 sivua, Kultosaari 2025.
uutiskirje 
