Vasemmistopolitiikan keskiössä näyttää olevan uusien puolueiden ja liikkeiden synty. Taustalla on lähes aina pettymys vallassa oleviin puolueisiin tai instituutioihin. Suurin yksittäinen ja näitä uudistusliikkeitä synnyttävä nimittäjä on perinteisten puolueiden mukautuminen vallitsevaksi katsottuun yhteiskunnalliseen ajattelutapaan.
Britannian työväenpuolueen Labourin ex-johtaja Jeremy Corbynin ja Zarah Sultanan ympärille muodostunut uusi puoluehanke Your Party asettui selvästi tähän traditioon. Sen tarkoitus oli toimia vastareaktiona Labourin johdon oikeistolaisille tuulille ja tarjota ihmisille keino järjestäytyä fasistisia tai uusliberaaleja tendenssejä vastaan.
Jotain meni kuitenkin pieleen. Puolue on nyt olemassa, mutta sen julkisuuskuvaa määrittävät pikemmin sisäinen sapelienkalistelu, teatraaliset mielenilmaukset ja suurelle yleisölle todennäköisesti täysin merkityksettömäksi jäävistä yksityiskohdista vääntäminen.
Tarkastelen, mikä Corbynin ja Sultanan hankkeessa meni myttyyn. Keskeistä koko kuviossa on huomata, etteivät nämä ongelmat ole poikkeuksellisia, mutta ne voitaisiin myös väistää verrattain helposti.
Puolue vastaan liike
Kun ihmiset ryhtyvät järjestäytymään kerhoiksi, järjestöiksi tai puolueiksi, kuuluisi heillä olla yhteinen näkemys koko yhdistyksen luonteesta. Samaan tapaan tulisi olla päivänselvää, että poliittinen liike ja parlamentaariseen vaikuttamiseen pyrkivä puolue ovat olemuksiltaan hyvin erilaisia.
Liikkeen idea on tuoda jäsenilleen kokemus yhteisöstä, tuottaa ympärilleen energiaa silkan apatian vastapainoksi ja mahdollisesti toimia eräänlaisena tienraivaajana. Poliittisen puolueen idea on yksinkertaisesti hankkia osallistuville jäsenilleen valtaa, jonka lisäksi sen kuuluu huolehtia taloudestaan, julkisuuskuvastaan sekä toimintamahdollisuuksistaan hyvin huolellisesti.
Jeremy Corbynin poliittinen ura on rakentunut ruohonjuuritason liikkeiden varaan. Hänen taustansa on erilaisissa Labourin vasemmistolaidan ja myös sen ulkopuolelle ulottuvissa kampanjoissa sekä erilaisten protestiliikkeiden tukijana. Ministerisalkkuja tai johtotehtäviä puolueessa ei ollut ikuiselle kapinalliselle koskaan tarjolla.
Your Partyn ongelmat eivät ole ainutlaatuisia.
Kun Corbyn nousi hieman yllättäen työväenpuolueen johtoon vuonna 2015, hänellä oli vastassaan sekä media että valtaosa parlamenttiryhmästä. Hänen kautensa keskeisin tukipilari oli kansalaisliike Momentum, joka pyrki luomaan kiinnostusta Corbynin ja tämän poliittisten näkemysten ympärille. Parlamenttiryhmän sisältä kannattajat koostuivat kovan vasemmiston (engl. hard left) kasvoista sekä muutamista yksinäisistä susista, joilla oli yksi tai kaksi yhteistä nimittäjää Corbynin kanssa. Momentumille jäi siis hyvin merkittävä rooli corbynismin levittämisessä.
Corbynin maailmassa päätöksenteko perustuu pitkiin kokouksiin ja erilaisten verkostojen välillä puljaamiseen. Parlamentin nuorimpiin kuuluva Zarah Sultana puolestaan edustaa sitä sukupolvea, jolle hyvin nopeatempoinen ja värikäs kampanjointi on luontevaa ja koko olemista nimittävää toimintaa. Mielipide-erot kahden hahmon välillä ovat kovin vähäiset, mutta poliittisissa kulttuureissa on selkeitä ristiriitoja.
Jälkiviisaus on parasta maailmassa. Siksi on helppoa todeta, että aivan ensiksi uutta puoluetta perustettaessa olisi kuulunut sopia monista rakenteellisista ja toiminnallisista seikoista, joille koko viritelmä olisi tullut rakennetuksi. Näin ei koskaan tehty, ja ainekset tuleville yhteenotoille olivat valmiina.
Vasemmiston hankala suhde valtaan
Vasemmistolaisilla on aina hieman häilyvä suhde valtaan. Toisinaan kuulee vitsailtavan, että kun vasemmistolainen käyttää poliittisessa väittelyssä pontiminaan demokratiaa tai jäsenistön kuulemista, tarkoittaa hän tällöin haluavansa valtaa nimenomaan itselleen tai jalansijaa omalle kannalleen. Taloudellisen vallan keskittymistä kritisoidaan, mutta toisaalta poliittista valtaa kuuluisi hankkia.
Samaan aikaan mielipidevaikuttamiseksi kutsuttua vallankäyttöä harjoitetaan liikkeen sisällä koko ajan. Ongelma on keskustelemattomuus: kun vallasta ei puhuta, koko termi muuttuu vain jargoniksi tai on ilmiönä alati läsnä nimenomaan tekoina.
Corbyn–Sultana-hankkeen alkuvaiheessa ei jostakin syystä haluttu päättää mistään vallankäyttöön liittyvistä asioista. Jäi täysin avonaiseksi, kuka toimisi liikkeen keulakuvana eli hallitsisi julkista profiilia sekä ketkä olisivat keskeisiä päättäjiä organisaatiossa. Vastaus ei voi olla pelkkä ”jäsenistö”, koska silloin vallan voisi joku vain kaapata hegemoniallaan.
Hankkeelle päätettiin perustaa jäsenportaali ja ryhtyä keräämään jäsenmaksuja. Tälle toimenpiteelle ei ilmeisesti ollut yhteisesti sovittua päätöstä. Tempaus nähtiin osapuolesta riippuen joko järjestön toiminnalle välttämättömänä toimena tai vallankaappauksena.
Oli niin tai näin, kyse ei ole vain juridisesta toimenpiteestä. Vallankaappaus on aika jyrkkä ilmaus, mutta oikeassa siinä, että taustalla on kysymys siitä, kuka käyttää puolueessa valtaa.
Mistä syntyy luottamus?
Bertolt Brechtin sanoituksen mukaan työ ja taistelu luovat ”lämmintä luottamusta” työväenliikkeen sisälle. Kuulostaa kivalta, mutta järjestömaailmassa yhteishenki syntyy muustakin kuin yhteisestä putkamatkasta. Poliittisessa organisaatiossa luottamus rakentuu yhteisille sopimuksille ja menettelytavoille.
Kun nämä puuttuvat, voidaan mikä tahansa konflikti nimetä syrjäyttämiseksi, marginalisoimiseksi tai vähättelyksi. Sultanan kokemus sivuuttamisesta ja Corbynin lähipiirin esittämä kritiikki päätöksentekoprosessin ohittamisesta eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Molemmat ovat seurausta samasta rakenteellisesta ongelmasta.
Kuten aiemmin tuli jo mainituksi, ovat Corbynin ja Sultanan sukupolvien ymmärrykset vasemmistolaisesta toimijuudesta erilaisia. Näiden erojen lisäksi Sultana on nostanut esiin sukupuolittuneen vähättelyn kulttuurin, joka vaivaa jonkin verran erityisesti vanhemman polven aktivisteja.
Julkisuuden logiikan haasteet
Jostakin kumman syystä vasemmisto haluaa usein pestä likapyykkinsä julkisesti. Tässä ei ole mitään uutta. Se voi olla omanlaistaan vallankäyttöä, mutta Your Partyn kohdalla kyse lienee enemmin organisaation heikkoudesta. Vakiintuneella puolueella on omat toimintamallinsa, joiden avulla konflikteihin puututaan. Kun nämä mekanismit puuttuvat, ottaa media heti kopin riitelyn lietsomisesta.
Corbynilla on ollut aina hankaluuksia hallita mediaa. Sisäpiirilähteiden mukaan hän vetäytyy helposti omiin oloihinsa ja vastaa journalistien kysymyksiin sitten kun jaksaa. Puheenjohtajakauden alkuun työväenpuolueella oli täysi työ selittää edes jotenkin aiemmat esiintymiset Venäjän ja Iranin rahoittamilla uutiskanavilla, eivätkä syytökset antisemitismistä ja terroristien sympatisoimisesta tulleet koskaan kunnolla haastetuiksi.
Corbynin poliittinen ura on rakentunut ruohonjuuritason liikkeiden varaan.
Zarah Sultana on enemmän kotonaan kameroiden edessä, lehtien sivuilla ja sometulvassa. Hän kuitenkin jakaa esikuvansa kanssa hieman kömpelön tilannetajun, jolloin jotkin ulostulot saadaan näyttämään pahemmilta kuin mitä ne edes ovat. Your Partyn puoluekokouksessa Sultana pääsi esittelemään protestiteatteriaan, mikä tietenkin herätti mediassa kiinnostusta. Ulosmarssit ja boikotit ovat olleet brittivasemmiston historiassa merkittäviä tapauksia ja korostaneet aina pikemmin hiertyneitä välejä kuin tekijänsä nerokkuutta.
Koska mediaa kiinnostavat henkilösuhteista johtuvat kiistelyt, uusi puolue määrittyi julkisuuskuvaltaan eräänlaiseksi taisteluareenaksi. Viestintästrategian puute ei helpottanut asiaa lainkaan.
Your Partyn ongelmat eivät ole ainutlaatuisia. Vastaavia jännitteitä on nähty suurin piirtein kaikissa eurooppalaisissa vasemmistohankkeissa, kuten Podemosissa, Syrizassa ja Die Linkessä. Vastaavaa kahtiajakoa voidaan nähdä Yhdysvaltain demokraattileirissä. Yhteistä näille tapauksille on kansalaisliikkeen ja institutionalisoituneen puolueen välinen jännite, vallan henkilöityminen ja toimintakykyisen järjestön rakentamisen vaikeus.
Mitä jäi käteen?
Isossa-Britanniassa vihreät ovat ottaneet selkeästi sen roolin, joka Your Partylla kuuluisi olla. Radikaalien tavoitteiden esittäminen, tarjoaminen ja keksiminen ei ole minkään sortin haaste. Kokonaisen puoluehimmelin toimintakykyisyyden takaaminen sen sijaan on mille tahansa liikkeelle melkoinen uroteko. Vihreiden eteneminen ja äänestäjien vakuuttaminen ovat nyt mielenkiintoisempaa seurattavaa kuin kulahtaneen änkyrän ja tuittupäisen nuoren idealistin riitely.
Corbynin ja Sultanan puoluehanke ei ajautunut vaikeuksiin siksi, että sen arvot olisivat olleet epäselviä tai sen toimijat kyvyttömiä. Sen ongelmat olivat ensisijaisesti organisatorisia ja institutionaalisia. Tämä tekee tapauksesta erityisen opettavaisen.
Jos vasemmisto aikoo rakentaa kestäviä poliittisia vaihtoehtoja, sen on ymmärrettävä tasapainoilu kunnianhimoisten tavoitteiden ja arkipäiväisen puoluetyön realismin välillä. Ilman tätä jokainen uusi yritys uhkaa toistaa saman surkean kaavan: ihmisiä mobilisoidaan liikkeeksi ilman rakenteita, usutetaan taisteluun ilman toimintaa ja lopulta turhaudutaan pettyneinä ilman oppimistuloksia.
Vasemmiston tulevaisuus ei ratkea vain ohjelmallisissa kysymyksissä vaan kyvyssä hallita omia ristiriitojaan.
uutiskirje 
