Kun sade alkaa rummuttaa Ghulam Nabi Bhatin peltikattoa, hän seuraa pilviä ja miettii, kuinka nopeasti joki nousee, kuinka paljon sadevesikaivot kestävät, mistä nurkasta talo alkaa vuotaa ensimmäisenä ja missä lapset nukkuvat, jos tulvavesi nousee lattioille.
– Ennen sade merkitsi raikasta viilennystä, mutta nyt se tuntuu varoitukselta, Bhat sanoo.
Bhat asuu Kashmirin pääkaupungissa Srinagarissa, lähellä kaupungin vesistöjä. Usein arki menee sekaisin, vaikka sade ei yltyisi varsinaiseksi tulvaksi. Muutamassa tunnissa kadut täyttyvät vedestä, kaupat sulkevat aikaisin ja koulubussit kääntyvät takaisin. Ihmiset kyselevät puhelimessa perheenjäseniltään ja naapureiltaan, miten missäkin pärjätään.
Katastrofeista on tullut uusi normaali
Katastrofeista on tullut uusi normaali Intiassa ja muissa Aasian nopeasti kehittyvissä maissa. Tulvat, myrskyt ja kuivuus eivät ole enää kerran sukupolvessa tapahtuvia poikkeuksia, vaan ne jättävät toistuvasti jälkeensä rikkoutuneita koteja, menetettyjä tuloja ja kasvavaa epävarmuutta.
Aasian nopeasti kasvaviin ja kehittyviin talouksiin luetaan muun muassa Intia, Kiina, Indonesia, Malesia, Filippiinit, Thaimaa ja Vietnam. OECD:n raportin mukaan nämä maat ovat viimeisen vuosikymmenen aikana kohdanneet keskimäärin noin sata luonnonkatastrofia vuodessa, jotka ovat vaikuttaneet vuosittain noin 80 miljoonaan ihmiseen. Erityisesti tulvat, myrskyt ja kuivuus ovat yleistyneet.
Intian bruttokansantuotetta luonnonkatastrofit ovat pienentäneet keskimäärin 0,4 prosenttia vuodessa. Tilastojen taakse kätkeytyy yksilön kärsimys. Toistuvat ilmasto- ja sääshokit syövät kotitalouksien säästöt ja tulevaisuuden suunnitelmat. Tyttären koulutukseen varatut rahat, velaksi hankittu kauppatavara tai viljelijän siemenet voivat kadota yhdessä yössä veden mukana.
Arki, joka mukautuu jatkuvaan uhkaan
Pohjois-Intian tulvaherkällä Biharin alueella kolmen lapsen äiti Sunita Devi ei säilytä enää mitään arvokasta lattialla. Vaatteet on nostettu ylemmille hyllyille, vilja siirretty talon turvallisimpaan nurkkaan ja asiakirjat kääritty muoviin.
– Kun vesi tulee, otan lapset ja pakenen. Muu jää kohtalon varaan. Seinän voi rakentaa uudelleen, mutta menetettyä elämää ei saa takaisin, Devi sanoo.
Hänen mukaansa suurin muutos ei ole tulvien voimistuminen, vaan niiden arvaamattomuus. Vesi voi tulla nopeasti, jäädä viikoiksi tai palata uudelleen. Se rikkoo teitä ja penkereitä sekä sairastuttaa lapsia kosteissa kodeissa. Nämä ilmiöt ylittävät harvoin uutiskynnyksen, mutta voivat muovata ihmisten arkea pysyvästi.
Taloudellinen isku osuu köyhimpiin
Srinagarissa pientä kauppaa pitävä Bashir Ahmad pitää sisäänkäynnin vieressä vanhaa puuhyllyä hätätilanteita varten. Kun sade voimistuu, tavarat nostetaan nopeasti pois lattialta.
– Kauppani on pieni ja katteeni vielä pienempi. Yhden päivän sade riittää tuhoamaan paljon. Asiakkaat jäävät kotiin, toimitukset pysähtyvät ja tulot katkeavat. Suurin menetys ei ole aina pilaantunut tavara, vaan menetetyt työpäivät, Ahmad sanoo.
Ilmastovaikutuksia tutkivan taloustieteilijän Nasar Alin mukaan todellinen vahinko jää usein näkymättömäksi, erityisesti epävirallisessa taloudessa.
– Suuret yritykset voivat turvautua vakuutuksiin ja lainoihin, pienkauppias tai päiväpalkalla elävä perhe ei. Heidän menetyksensä on henkilökohtainen ja välitön, ja myös toipuminen kestää pisimpään, Ali sanoo.
Toistuvat katastrofit syventävät myös eriarvoisuutta. Varakkaalle perheelle vaurioitunut katto on remonttikysymys. Köyhälle se voi tarkoittaa viikkoja kosteissa huoneissa, sairastumisia ja lasten koulunkäynnin keskeytymistä.
Varautuminen on myös politiikkaa
YK:n veden, ympäristön ja terveyden yliopistollisen instituutin johtaja Kaveh Madani korostaa, että Aasian vesikriisiä tulisi käsitellä kansallisen turvallisuuden kysymyksenä.
– Painopisteen on siirryttävä kriisinhallinnasta järjestelmälliseen riskien hallintaan, Madani sanoo.
OECD:n raportti painottaa myös rahoitusjärjestelmien merkitystä. Ne mahdollistaisivat nopean avun ilman, että kehitysvaroja joudutaan toistuvasti ohjaamaan hätätilanteisiin. Yhteisöille tämä näkyy konkreettisesti siinä, kuinka nopeasti apu saapuu ja kuinka ihmisarvoisesti kriiseihin vastataan.
Jammun alueella pientä ruokakauppaa pitävä Meena Devi sanoo suurimman pelon olevan se, että seuraava katastrofi on aina lähellä.
– Selviät kyllä yhdestä kerrasta, mutta yhä uudelleen toistuvat katastrofit vievät lopulta voimat, hän sanoo.
Srinagarissa Ghulam Nabi Bhat kertoo, kuinka sama taistelu toistuu joka vuosi. Viemäreitä puhdistetaan, hiekkasäkkejä pinotaan ja jokiveden nousua seurataan.
– Ajattelemme aina, että ehkä tänä vuonna on paremmin. Sitten sade alkaa ja sydämeni alkaa hakata kiivaammin, hän sanoo.
Hän ei pyydä suuria lupauksia, vaan perusasioista: toimivaa viemäröintiä, kestävää tietä, ajoissa tulevia varoituksia ja apua, joka saapuu silloin kun sitä tarvitaan.
Biharissa Sunita Devin toive on vielä yksinkertaisempi. Hän toivoo yhtä vuodenkiertoa ilman pelkoa.
– Haluamme elää kuin tavalliset ihmiset ja säästää rahaa, emmekä käyttää sitä veden aiheuttamien tuhojen korjaamiseen.
lehti 