Tammikuussa 2020 Ison-Britannian entinen ulkoministeri ja hyväntekeväisyysjärjestö International Rescue Committeen johtaja David Miliband piti Maailman talousfoorumin kokouksessa puheen, joka jälkikäteen ajateltuna oli harvinaisen kaukonäköinen.
Miliband kertoi Davosiin kokoontuneelle eliitille järjestönsä työntekijöistä, jotka eivät enää olleet vain konfliktien uhreja, vaan tahallisen ja suunnitelmallisen väkivallan kohteita. Hän kertoi sodista, joissa lapsia tapettiin, satojatuhansia pakolaisia ajettiin rajojen yli ja sairaaloita pommitettiin ilman, että kukaan edes vaivautui kiistämään syyllisyyttään. Hän kertoi maailmanjärjestyksestä, jossa röyhkeyttä ei pidätellyt mikään.
Milibandin puhe oli otsikoitu: “Welcome to the Age of Impunity.” Tervetuloa rankaisemattomuuden aikaan.
David Miliband ei väittänyt, että maailma olisi ennen ollut oikeudenmukainen, mutta hänen mukaansa jokin muutos on tapahtunut. Häikäilemätön toiminta ei enää edes edellytä verhoilua oikeuden kieleen. Rikkomuksista ei seuraa mitään – eivätkä rikkojat enää yritä peitellä tekojaan.
Tuolloin, vuonna 2020, moni Davosin yleisössä kuunteli Milibandia kohteliaasti nyökytellen ja siirtyi seuraavaan tilaisuuteen kilistelemään ja jatkamaan mukavaa iltaa Alpeilla. Kuusi vuotta myöhemmin hänen analyysinsä tuntuu karmivan tarkalta.
Usko horjuu
Kun kerron David Milibandin kuuden vuoden takaisesta Davos-puheesta Annastina Haapasaarelle videopuhelussa, hän nyökkää.
Haapasaari on The Ulkopolitist -julkaisun vastaava päätoimittaja ja Nordic West Officen operatiivinen johtaja. Toisin sanoen ihminen, joka seuraa maailmanpoliittisia tapahtumia tiiviisti.
Kysyn Haapasaarelta, mitä mieltä hän on David Milibandin kuuden vuoden takaisesta puheesta.
– Olen samaa mieltä, ja termi on minusta hyvä, hän toteaa ja alkaa pohtia ilmiötä tarkemmin.
– Järjestelmä toimii vain, jos siihen uskotaan, ja siksi se on herkkä trendeille ja murroksille.
Nyt olemme siirtyneet sääntöpohjaisesta järjestyksestä tähän rankaisemattomuuden aikaan. Myös termi ”sääntöpohjainen maailmanjärjestys” on viime vuosina muuttunut tekniseksi jargoniksi, vaikka sen perusta on aina ollut hauras.
Haapasaari huomauttaa, että kansainvälinen järjestelmä on anarkkinen: sille ei ole ylintä auktoriteettia, ja kansainvälinen oikeus perustuu sopimuksiin, joita valtiot voivat noudattaa – tai olla noudattamatta.
Rankaisemattomassa maailmassa vahvimmat voivat tehdä mitä haluavat, mutta kaikki osapuolet ovat vuorollaan heikentäneet järjestelmän uskottavuutta – myös länsi, jonka luomus nykyinen järjestelmä on.
– Läntinen maailma on pitkään voinut seistä moraalisesti korkeammalla jalustalla, mutta esimerkiksi Gazan sota ja kaksoisstandardien kokeminen ovat murentaneet lännen asemaa globaalin etelän silmissä.
Uusi epäjärjestys
Miten tähän tilanteeseen sitten on päädytty?
– Toisen maailmansodan jälkeen syntynyt pax americana loi anarkiaan hierarkian, jossa Yhdysvallat oli maailman poliisi. Nyt tämä rooli on murentunut monista syistä, eikä vain Donald Trumpin presidenttikausien vuoksi, Annastina Haapasaari kuvaa.
– Trumpin aikana nähtiin, että suurvalta voi ajaa omaa etuaan edes yrittämättä naamioida sitä kansainvälisen oikeuden kieleen. Samalla Kiina odottaa sivussa ja rakentaa hiljalleen omaa vaikutuspiiriään. Ehkä tulevaisuus on pax sinica, kiinalaisen moninapaisuuden aikakausi? Haapasaari pohtii.
Kiinan nousu supervallaksi voi tarjota muulle maailmalle vaihtoehdon, moninapaisen järjestelmän, jossa ei oleteta liberaalin demokratian olevan ainoa mahdollinen malli.
– Vaikka länsikeskeisyys voi kuulostaa ongelmalliselta, siihen liittyy vapauksia, joita olemme tottuneet puolustamaan. Nyt joudumme käyttämään myös kovia keinoja – esimerkiksi vahvistamaan lännen sotilaallista puolustuskykyä, Haapasaari sanoo.
Erään mahdollisen kehityskulun esitteli Kanadan pääministeri Mark Carney puheessaan Davosissa – missäpä muuallakaan – tämän vuoden tammikuussa.
Carney peräänkuulutti ”keskivaltojen” yhteistyötä ja sanoi, että jos keskikokoiset valtiot eivät ole pöydän ääressä, ne ovat ruokalistalla. Onko nyt siis keskivaltojen, kuten Kanadan, Ison-Britannian ja Euroopan unionin otettava suurempaa roolia geopolitiikassa ja yhteistyössä globaalin etelän kanssa?
– Ehdottomasti on, Annastina Haapasaari sanoo.
Meidän on hyväksyttävä uusi aikakausi ja oltava aktiivisia sen muovaamisessa.
Kolonialismin ja sitä seuranneen taloudellisen riiston historiaa kantavat maat eivät enää hyväksy länttä itsestään selvänä kumppanina. Toisaalla Kiina tarjoaa vaihtoehtoa, jossa lännen moralismi vaihtuu investointeihin ilman ehtoja.
– Meidän on hyväksyttävä uusi aikakausi ja oltava aktiivisia sen muovaamisessa. Globaalin etelän valtioita pitää kuunnella, ja kansainvälisiä instituutioita on uudistettava, jotta niiden edustus on tasapainoisempi ja uskottavampi.
Haapasaaren mukaan kehitysyhteistyö ei yksin riitä – tarvitaan laajempaa dialogia ja kumppanuutta.
Palkitaanko aggressiosta?
Sodat ovat rankaisemattomuuden ajan näkyvin ja julmin ilmiö.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan jatkuu pian viidettä vuottaan. Sudanissa RSF-joukot syyllistyvät järjestelmälliseen väkivaltaan siviilejä kohtaan, Jemenin sota ei lopu, ja Gazassa tapetaan ihmisiä mittakaavassa, jota kansainvälinen yhteisö ei pysty pysäyttämään.
Tämän jutun kirjoitushetkellä Ukraina, Yhdysvallat ja Venäjä käyvät kolmikantaisia neuvotteluja rauhasta. Venäjän vaatimuslistalla on muun muassa liittää itseensä Ukrainalle kuuluvia alueita, joita se ei ole edes valloittanut.
Haapasaari tiivistää tilanteen kylmästi:
– Ukrainan kohdalla keskeinen kysymys on se, palkitaanko Venäjä sodan aloittamisesta vai ei. Rauhanneuvotteluissa on vaarallista, jos Venäjän toiminnalle annetaan legitimiteettiä, Haapasaari sanoo.
Jos Venäjä palkitaan, se antaa muille autoritaarisille johtajille luvan toimia samoin. Trumpin ihailu Putinia kohtaan lisää tätä riskiä entisestään.
Kun pelote katoaa, aggressiosta tulee kannattavaa. Tämä on rankaisemattomuuden ydin.
Annastina Haapasaari näkee tilanteessa kuitenkin myös toivon merkkejä.
– Uskon, että EU voi ottaa isomman roolin. Tarvitaan yhteistä suuntaa, jonkinlaista ”soihtua”, joka vetää puoleensa. Carney onnistui puheessaan herättämään tällaista henkeä, Haapasaari sanoo.
Mutta kuka ottaisi soihdun käteensä?
– Byrokratia on hidasta, mutta strategisissa kysymyksissä EU voisi toimia yhtenäisemmin. Eurooppalainen liittovaltio ei ehkä ole välttämätön, mutta vahvempi liittolaisuus ja strateginen yhtenäisyys ovat sitäkin tärkeämpiä.
Annastina Haapasaaren mukaan Eurooppa tarvitsee suunnan ja uuden, kollektiivisen johtajuuden. Se vaatii myös rohkeutta luopua yksimielisyydestä ja rakentaa vahvempaa, yhtenäisempää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
EU:sta puheen ollen…
Otetaan toinen puhelu, tällä kertaa EU:n ytimeen. Haastatteluhetkellä Suomessa paukkuu pakkanen, mutta Brysselissä ilmassa on jo kevättä. Europarlamentaarikko Li Andersson (vas.) ottaa videopuhelun vastaan työhuoneellaan.
Andersson allekirjoittaa rankaisemattomuuden käsitteen perusajatuksen, mutta muistuttaa, ettei kansainvälinen oikeus ole koskaan ollut rautainen.
– Age of Impunity -ajattelussa voi helposti syntyä kuva, että aiemmin kansainvälinen oikeus olisi tarjonnut erityisen hyvät työkalut rikkomuksiin puuttumiseksi. Näin ei kuitenkaan ole. Kansainvälinen oikeus on velvoittavaa, mutta sillä ei ole toimeenpanevaa elintä, Andersson toteaa.
Toisin sanoen: kansainvälisen oikeuden rakenteissa on aina ollut puutteita, eikä kansainvälisellä yhteisöllä ole ikinä ollut erityisen vahvoja keinoja puuttua tilanteisiin, joissa joku tietoisesti rikkoo sääntöjä.
Li Andersson arvioi, että on tapahtunut ideologinen murros, joka näkyy suhtautumisessa kansainväliseen oikeuteen ja tavassa, jolla siitä puhutaan.
Aiemmin esimerkiksi USA pyrki perustelemaan toimiaan kansainvälisen oikeuden kielellä – kuten vuonna 2003 Irakin sodan kohdalla viittaamalla joukkotuhoaseisiin. Venäjä on tehnyt samoin: se on perustellut toimiaan Kosovon esimerkillä puhuessaan Krimin ”kansanäänestyksestä”.
Andersson painottaa, että tapahtunut muutos on ennen kaikkea poliittinen ja ideologinen. Itse kansainvälisen oikeuden rakenteet ja instituutiot ovat ennallaan.
– Uutta on se, että meillä on nyt johtajia, jotka esimerkiksi Donald Trumpin tavoin ilmoittavat avoimesti, etteivät välitä kansainvälisestä oikeudesta ja toimivat miten haluavat.
Li Andersson muistuttaa, että aikaisemmin osa USA:n ulkopoliittisesta establishmentista uskoi, että Yhdysvaltojen geopoliittisia intressejä voidaan edistää kansainvälisten instituutioiden, kuten YK-järjestelmän, puitteissa.
– Trump on muuttanut tätä: hänen ajattelussaan ei ole tarvetta edistää intressejä pehmeillä keinoilla, eikä ylläpitää monenkeskisiä rakenteita. Yhdysvaltojen vetäytyminen näistä järjestelmistä sekä esimerkiksi kehitysyhteistyövirasto USAIDin rahoituksen lopettaminen on aiheuttanut vakavan rahoituskriisin, joka taas on avannut tilaa esimerkiksi Kiinan vaikutusvallalle.
– Myös Gazan kansanmurhassa on nähty rikkomuksia, joiden avoimuus ja välinpitämättömyys kansainvälistä oikeutta kohtaan ovat poikkeuksellisia. Tämän taustalla on autoritaarisen äärioikeiston voimistuminen maailmanlaajuisesti, Li Andersson sanoo.
Maailmanjärjestyksen kannalta kyse on hyytävästä käänteestä. Li Anderssonin mielestä rankaisemattomuudessa ei kuitenkaan ole kyse mistään uudesta ilmiöstä, vaan samasta vanhasta suurvaltapolitiikasta uudelleen lämmitettynä.
– Kyse on imperialismista. Sekä Venäjän että USA:n toimia voi kuvata imperialistisiksi. Venäjän tavoittelemat Itä-Ukrainan alueet ovat rikkaita mineraaliesiintymistä ja teollisuudelle tärkeitä. Trump puolestaan kytkee esimerkiksi Ukrainan aseellisen tuen ehtoja mineraalivarantojen hyödyntämiseen. Samalla Trump havittelee ”Board of Peace” -suunnitelmalla alueita Gazassa myös itselleen, Andersson luettelee.
Monenkeskisyyttä etsimässä
Mitä monenkeskisyyteen ja sääntöpohjaisuuteen uskovat voivat sitten tässä uudessa tilanteessa tehdä?
Li Anderssonin mukaan ensimmäinen asia on ymmärtää, että autoritaaristen johtajien vetäytyminen kansainvälisistä rakenteista ei ole koko kuva tilanteesta.
– On myös maita, jotka pyrkivät käyttämään kansainvälisen oikeuden rakenteita juuri siihen tarkoitukseen, johon ne on luotu. Etelä-Afrikan kanne kansainvälisessä tuomioistuimessa Israelia vastaan on tästä hyvä esimerkki.
Monenkeskisyydestä ei ole hyötyä, jos se jää vain juhlapuheisiin.
Andersson muistuttaa, että kun tuomioistuin antaa lausuntoja – esimerkiksi Israelin toimista miehitetyillä palestiinalaisalueilla – pitäisi niiden vaikuttaa ulkopolitiikkaan.
– Monenkeskisyydestä ei ole hyötyä, jos se jää vain juhlapuheisiin.
Li Anderssonin mukaan on hyvä, että USA:n osoittauduttua epäluotettavaksi liittolaiseksi Eurooppa etsii uusia kumppanuuksia muualta maailmasta.
– Kysymys on kuitenkin siitä, millaisia kumppanuuksia rakennetaan ja millä ehdoilla. Intian nykyhallinto on poliittisesti hyvin ongelmallinen, ja Kiina on autoritaarinen toimija. Kysymys kuuluu: uskalletaanko näissä suhteissa nostaa vaikeita aiheita esiin? Pääministeri Petteri Orpon (kok.) Kiinan-vierailu ei ainakaan antanut tästä viitteitä, Andersson sanoo.
Arvopohjaisuutta ei saisi realismissakaan unohtaa: jos Eurooppa ei pidä kiinni omista arvoistaan, kuka pitää?
Uutta seuraava aika
Jos hyväksymme perusajatuksen siitä, että kansainvälinen järjestelmä on siirtynyt rankaisemattomuuden aikaan, on seuraava kysymys: mitä tästä seuraa?
Kysytään ensin näin: mikä on ikävin mahdollinen lopputulema maailmassa, jossa häikäilemättömyydellä ei ole pidäkkeitä?
Annastina Haapasaari miettii hetken ennen vastaamista.
– En valitettavasti sulje pois maailmansotaa, hän sanoo vakavana.
– Yhdysvaltojen sisäinen kriisi voi laajeta ja vaikuttaa globaaliin järjestykseen. Eurooppa voi sirpaloitua ja Pohjoismaat jäädä yksin etulinjaan.
Myös Li Anderssonin mielestä maailmansodan uhka on todellinen.
– Se on mahdollinen, erityisesti jos Kiina aktivoituu sotilaallisesti esimerkiksi Taiwanin suhteen. Toinen paha vaihtoehto on autoritaarisuuden jyrkkä kasvu, jonka teknologia mahdollistaa ennennäkemättömällä tavalla, Andersson sanoo.
– On mahdollista, että autoritaariset johtajat pystyisivät keskenään sopimaan rauhan – mutta sellaisen, joka olisi kaikille muille äärimmäisen haitallinen. Trump on jo tukenut avoimesti eurooppalaisia äärioikeistopuolueita, kuten Ranskan Rassemblement Nationalea ja Saksan AfD:tä.
Kuulostaa musertavalta. Entä mikä olisi ihanteellinen uloskäynti? Kaikki aikakaudet päättyvät joskus – mitä seuraa rankaisemattomuuden ajan jälkeen?
Annastina Haapasaaren mukaan riittävän suuri kriisi, Kuuban ohjuskriisin kaltainen säikäytys, voi pakottaa uudistamaan kansainvälistä järjestelmää. Mutta vielä suurempi kriisi voi tuhota sen.
– Uusi, inklusiivisempi ja laajemmin hyväksytty kansainvälinen järjestys voisi syntyä, jos kaikki suuret toimijat sitoutuvat siihen. Se edellyttää sekä instituutioiden uudistamista että yhteistä tahtotilaa.
Li Andersson kysyy, mikä sitten voisi olla riittävä heräte. Grönlannin-kriisi ei ollut sellainen.
– Minun best case -skenaarioni on se, että jännitteet voidaan pitää tällä tasolla niitä pahentamatta ja että äärioikeistolle syntyy riittävän vahva poliittinen vastareaktio niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassa.
Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden ajan Euroopassa on eletty etsikkoaikaa. On toivottu, että kunhan Trumpin kaudet loppuvat, palaa USA:ssa valtaan jälleen ”normaali” hallinto, joka kunnioittaa kansainvälisiä instituutioita. Se on kuitenkin hyvin optimistinen ajatus. USA vaikuttaa koko ajan epävakaammalta paitsi ulkopoliittisesti, myös sisäisesti.
Presidentti Mauno Koivisto totesi aikanaan, että Suomen idea on selviytyä. Rankaisemattomuuden ajan maailmassa kaikkien valtioiden on samaan aikaan sekä selviydyttävä että rakennettava uudenlaista ja kestävämpää kansainvälistä järjestystä.
uutiskirje 
