Viimeinen sana
Lauantaina 6. heinäkuuta ranskalainen Marion Bartoli voitti Wimbledonin tennisturnauksen naisten kaksinpelin. Vasenkätinen Bartoli pelaa omalla tyylillään, lyö molemmilla käsillään läjähtävän lujaa niin rystyä kuin kämmentä.
Erikoista oli se, ettei Bartoli ollut voittanut yhtään turnausta puoleentoista vuoteen ennen Wimbledonia. 15. sijalle sijoitetun pelaajan voittoon uskoi tuskin kukaan. Hieno ja yllättävä päätös turnaukselle siis, eikö?
Vielä mitä. Kun tumma Bartoli kohtasi vaalean, itseään pidemmän ja hoikemman saksalaisen Sabine Lisickin, alkoi sosiaalisessa mediassa Bartolin ryöpytys.
Eikä Bartoli ole ensimmäinen naisurheilija, jonka mitalit koetetaan himmentää ulkonäköä haukkumalla.
Läski paska, haiseva huora, lihava lesbo, apinan ja miehen sekoitus, liian ruma raiskattavaksi, liian vastenmielinen voittajaksi. Siinä muutamia poimintoja ”keskustelusta”. Huomautuksia hänen nänneistään en vaivaudu edes toistamaan.
Bartolin pelityyliä ei näissä kommenteissa käsitelty. Niiden ainoa aihe oli pelaajan ulkonäkö. Maailman vanhimman ja ehkä arvostetuimman tennisturnauksen voitosta viis.
Kyse ei ollut kolmen keskenkasvuisen klopin kypsymättömyydestä tai yksittäisistä naisvihan purskahduksista. Bartolin ulkonäköä koskevia twiittejä julkaistiin useita satoja, jollei tuhansia.
Myös BBC:n tenniskommentaattori John Inverdale vajosi samalle tasolle arvellessaan suorassa lähetyksessä Bartolin valmentajaisän kannustaneen tytärtään ärhäkkään harjoitteluun lapsesta saakka, koska tästä ei koskaan tulisi hyvännäköistä.
Eikä Bartoli ole ensimmäinen naisurheilija, jonka mitalit koetetaan himmentää ulkonäköä haukkumalla ja jonka sitkeä harjoittelu tai ilmeinen lahjakkuus pyyhkäistään pöydältä tissipuheilla. Ja samaa tehdään kaikille julkisuudessa toimiville naisille.
Lasten ja nuorten maailmassa kuvastuu aikuisten maailma.
Muutama vuosi sitten ulkonäkö nousi koulumenestystä tärkeämmäksi murrosikäisten suomalaistyttöjen itsetunnon määrittäjäksi. Aiemmin Suomessa oli tavattu rankata tiedot ja taidot pituutta, painoa ja rinnanympärystä merkittävämmiksi. Nyt (tyttö)lapset laihduttavat ja teinit haaveilevat ”kauneusleikkauksista”.
Keskivertoa musiikkivideota ei erota pehmopornoelokuvasta. Niissä täydellistä pyllyään pyörittävät naiset antavat askelmerkit myös 12-vuotiaalle. Kun huomio ja suosio on saavutettava yhä nopeammin, yhä kiihtyvässä kuvien ja viestien tulvassa, on oltava yhä täydellisempi.
”Naiset eivät niinkään tunne olevansa hyvällä asialla olevia ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa, vaan he koostuvat pitkästä ongelmien luettelosta (läski, karvainen, epämuodikas, finninen, haiseva, väsynyt, epäseksikäs ja kaiken kukkuraksi veltot lantionpohjalihakset), joka pitää hoitaa alta pois”, sanoo kirjailija Caitlin Moran.
Keho ja ulkonäkö esitetään meille nykyään projektina, joka kovalla työllä on muokattavissa halutunlaiseksi. Että kyse on vain tahdonvoimasta.
Siitä, että jaksaa kieltäytyä juustokakusta ja kaljasta, levittää kuorintavoiteet ja naamiot, valmistaa pehmentävät jalkakylvyt, hoitaa kynnet. Opetella kävelemään korkokengillä kauniisti ja höylätä, vahata ja nyppiä kaikki muu karvoitus paitsi hiukset, joita puolestaan tulee pestä, suoristaa, kihartaa, föönata tai tupeerata tarpeen mukaan, valita omaa väri-, iho- ja kasvonmuototyyppiä parhaiten palvelevat meikkituotteet ja omaa vartalotyyppiä imartelevimmat vaatteet.
Muotia tulee seurata, mutta vaatekaapin silti sisältää laadukkaita klassikoita ja sen sisältö pitää päivittää säännöllisin väliajoin. On jumpattava, juostava ja joogattava kroppa venyväksi, notkeaksi ja kiinteäksi, mutta ennen muuta kauniiksi katsella.
Tämä aiheuttaa sovittamattoman ja loppumattoman ristiriidan ihanteiden ja todellisuuden välille. Jatkuvan huonon omantunnon ja huonommuuden tunteen.
Ketä tämä palvelee?
Kosmetiikka- ja vaateteollisuutta ainakin. Sen lisäksi ihmistä, joka kokee olevansa lista vikoja, on toki helpompaa pompottaa myös työelämässä. Hoikat saavat enemmän palkkaa, ylipainoinen ei alemmuuttaan uskalla edes pyytää palkankorotusta. Eikä vallankumoustakaan ehdi suunnitella, jos kaikki aika menee karvanpoistoon.
Muistan itseni 12-vuotiaana, heikosti likinäköisen ja omasta mielestään lihavan 40-kiloisen tytön. Kympin kirjoittajan kynäilytaidoilla ei ollut väliä, koska Suosikin ja OK-lehden kirjeenvaihtopalstalla ei haluttu kirjekaveriksi läskiä eikä rillipäätä.
Bartoli ei hävinnyt yhtään erää koko turnauksessa. Sen lisäksi hän on varsin vetävän näköinen mimmi. Ei niin, että sillä mitään väliä olisi. Hänhän voitti, herran jestas, Wimbledonin!
Ja siksi tämä läski rillipää vaivautuu ja kirjoittaa.
lehti 