The White Stripes -yhtyeen hitti Seven Nations Army, tai tarkalleen ottaen sen kitarariffi, on ollut viime vuosina suosittu futisfanien kannatuslaulujen sävel. Myös suomalaisissa fanikatsomoissa tarttuvaa melodiaa on hoilotettu: tyypillisesti muokatuissa lyriikoissa on pilkattu jotakuta vastapuolen pelaajaa tyyliin ”Marko Marin/Craig Bellamy on hooo-mooo”.
Kotimaisissa sarjoissakin homottelun jalo taito hallitaan. Kukapa suomifutiksen ystävä ei muistaisi vaikkapa FC Lahden kannattajien lööppeihin päätynyttä Ahvenanmaan-matkan rekvisiittaa, Vitun homot -banderollia tai ei olisi kuullut homo-homo-HJK-pilkkalaulua. Homoseksuaaliksi nimittely on yhä edelleen fanipiireissä suosittu solvaamisen muoto.
Vuonna 2004 silloinen maajoukkueen päävalmentaja Antti Muurinen vastasi Urheilulehdessä kysymykseen ”Hyväksytkö homoseksuaalin joukkueeseen, jos taidot sitä edellyttävät?” näin:
Ensimmäinen kaapista ulos tullut suomalainen liigapelaaja olisi varmasti uutinen, mutta ei enää kolmastoista.
”Vaikea kysymys. Ajattelisin samoin jos kyseessä olisi esim. naispuolinen joukkueenjohtaja; järjestettäisiin oma pukukoppi. Jos kyseessä olisi tarpeeksi kova pelaaja, niin kyllä, mutta joukkueen toimintaa asia ei saisi häiritä.”
Joukkueen toimintaa asia ei saisi häiritä.
Kun kuusi vuotta myöhemmin Iltalehti kysyi Ajankohtaisen Kakkosen Homoillan jälkimainingeissa Muuriselta suhtautumista homoihin urheilussa, mies oli diplomaattisempi: ”Minusta homous urheilussa ei ole vaiettu tabu, mutta on rehellisesti tunnustettava, etten ole kyseiseen asiaan törmännyt millään tavalla 30 vuoden mittaisen urani aikana. Ehkä se asia, mikä ei ole tullut esiin, on vain pysynyt piilossa”, valmentajavelho pohdiskeli. Mistähän mahtoi johtua.
Jalkapallon, ja urheilun ylipäätään, suhde seksuaalivähemmistöihin on haasteellinen. Etenkin futista pidetään maskuliinisena tosiäijien urheiluna, jossa normista poikkeavat pelaajat (miettikääpä vaikka David Beckhamia tai Cristiano Ronaldoa) saavat osakseen paitsi neidittelyä, myös homottelua.
Siinä missä esimerkiksi musiikkia tai teatteria harrastavalle nuorelle on julkisuudessa tarjolla lukuisia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia positiivisia roolimalleja, voi julkihomot huipputason futaajat laskea yhden käden sormilla. Heidänkin tarinansa ovat usein enemmän tai vähemmän traagisia, surkeimpana oman käden kautta 1998 kuollut, ensimmäinen kaapista ulos astunut brittipalloilija Justin Fashanu.
Jos marsut pelaisivat kuonopallo-otteluita, ei stadionille voisi päästää kuin koiraita: jos naaras pikkuisen haiskahtaakin, alkavat marsu-uroot väistämättä tapella. Monet jalkapalloihmiset pilkkalauluineen ja pukukoppiapartheidpuheineen tuntuvat pitävän seksuaalivähemmistöihin kuuluviakin jonkinlaisina seksuaalisuutensa hallintaan kykenemättöminä eläiminä, jotka sopivan paikan tullen heti ryntäävät parittelemaan ensimmäisen vastaantulijan kanssa.
Näissä puheissa seksuaalivähemmistöjen edustajat pelkistyvät ainoastaan seksuaalisen suuntautumisensa funktioksi: seksuaalisuudesta tulee heidän identiteettinsä ensisijainen määrittäjä. Ei siis ole mikään ihme, että homot jalkapalloilijat pysyttelevät mieluimmin niin syvällä pukukopin kaapissa, että ahteri hipoo jo Narniaa.
Jalkapallomaailmassa vallitseva älä kysy, älä kerro -toimintalogiikka on johtanut siihen, että toisin kuin vaikkapa popmuusikoilla, on jalkapalloilijan heteronormista poikkeava seksuaalinen suuntautuminen aina uutinen. Esimerkiksi Ruotsissa julkihomo futaaja Anton Hysén on saanut osakseen valtaisan mediahuomion. Tästäkin näkökulmasta on ymmärrettävää, miksi omasta seksuaalisuudesta ei julkisuudessa haluta puhua.
Kuitenkin toivoisin yhä useamman jalkapalloilijan seuraavan rohkeasti Hysénin esimerkkiä: ensimmäinen kaapista ulos tullut suomalainen liigapelaaja olisi varmasti uutinen, mutta ei enää kolmastoista. Paitsi että seksuaalisuutensa kanssa painiskelevat nuoret saisivat hyviä roolimalleja ja urheilun yleinen asenneilmapiiri muuttuisi seksuaalivähemmistöille suopeammaksi, edistäisi sateenkaariväen julkinen marssi viheriölle myös ymmärrystä siitä, että oikeasti seksuaalisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, osaako potkia palloa vai ei.
Tämän viikon vakiorivi koostuu Valioliigan ja Championshipin otteluista. Viikon varmin ykkönen löytyy avauskohteesta, jossa Manchester United saa Old Traffordille vastaansa alisuorittaneen Sunderlandin.
Toinen pomminvarma kotivoitto lätkäistään kohteeseen 11, jossa Championshipin piikkipaikalla porskuttava Cardiff saa kotonaan vastaansa häntäpään valvojan Peterboroughin. Joukkueiden tasoero on suurin piirtein niin suuri kuin mitä yhden sarjatason sisällä on mahdollista, joten vaihtomerkkejä on turha tuhlata.
Vakioveikkauksen peliaika päättyy lauantaina 8.12. kello 16.55. Kansan Uutiset suosittaa 64 merkin järjestelmää: 1, x, 1(x), 1, 1(x), 1(x), (1)2, x(2), 1, 1, 1, 1, (x)2.
lehti 