Jo peruskoulussa opimme Euroopan unionin historiasta sen, että unionin synnyttänyt eurooppalainen yhteistyö alkoi niin kutsuttuna hiili- ja teräsyhteistyönä. Pariisissa vuonna 1952 solmitulla sopimuksella perustettiin Eurooppaan kuuden kansallisvaltion yhteisö (mukana Saksa, Belgia, Alankomaat, Italia, Ranska ja Luxemburg), jonka jäsenet sitoutuivat koordinoimaan keskenään muun muassa hiilen ja teräksen hankintaa, jakamista sekä hintaa.
Opimme myös, että yhteistyön taustalla olivat ennen kaikkea turvallisuuspoliittiset syyt. Euroopan tuhonneen suursodan edellä kilpailu energia- ja materiaaliresursseista oli kiihtynyt huippuunsa. Tietysti myös sotavarustelu oli perustunut näiden resurssien käyttöön. Jos jatkossa kansallisvaltiot Euroopassa hallinnoisivat yhdessä keskeisiä energia- ja materiaalivirtoja rauhanomaisiin tavoitteisiin keskittyen, yhteistyö voisi toimia myös Euroopan rauhan perustana, ajattelivat monet.
Nyt 70 vuotta myöhemmin arvioituna tuon ajan teoreetikkojen ajatukset tuntuvat suorastaan nerokkailta. Jos jokin Euroopan kannalta keskeinen turvallisuuspoliittinen kysymys on siitä asti ollut enemmän tai vähemmän pois päiväjärjestyksestä, se on Euroopan kolmen suuren, Saksan, Italian ja Ranskan, jatkuva torailu. Kun Euroopan ”sisäistä” turvallisuustilannetta verrataan aiempiin vuosisatoihin, viimeksi kuluneiden vuosikymmenten tilanne tuntuu suorastaan utopistiselta.
Edellä kuvatut opit ovat palanneet mieleeni viime viikkoina, kun turvallisuustilanne Euroopassa on jälleen heikentynyt. Syynä tähän on Venäjän ulkopolitiikan aggressiivisuus ennen kaikkea suhteessa Ukrainaan. Kiinnostavalla tavalla myös tänään Euroopan turvallisuuspolitiikkaan yhdistyy energia- ja talouspoliittisia kysymyksiä, joita saattaa olla mielekästä verrata toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen.
Vaikka kiristyvän tilanteen tärkeimmät taustatekijät ovat ehkä muualla kuin energia- ja resurssipolitiikassa, nämä kysymykset ovat muodostumassa keskeiseksi osatekijäksi vyyhdissä. Syy tähän on siinä, että Venäjä on keskeinen energiaresurssien tuottaja Euroopan maille. Ennen kaikkea keskiöön on noussut maakaasu, johon Euroopan ilmastopolitiikassa nojataan tulevina vuosina siirtymäpoliittisena ratkaisuna. Korvattaessa kivihiiltä maakaasulla Venäjän merkitys Euroopan energiapaletissa kasvaa entisestään.
Kun sopiminen Venäjän kanssa takkuilee, eikä vaihtoehtoisia tapoja turvata maakaasun saatavuutta ole heti tarjolla, monissa Euroopan maissa on jo nyt alettu kärsiä kaasun puutteesta. Samalla tietysti Euroopassa energian hinnat ovat voimakkaasti nousseet, mikä on heijastunut taloudessa laajempanakin hintojen nousupaineena. Inflaatio onkin syksyn aikana kiihtynyt merkittävästi esimerkiksi Saksassa. Tulevaisuuden hintoja ennakoivien energiafutuurien hinnat ovat myös nousseet voimakkaasti.
Jos turvallisuuspoliittinen tilanne edelleen kiristyy, on Venäjällä mahdollisuus maakaasun tarjontaan vaikuttamalla aiheuttaa Eurooppaan vieläkin enemmän taloudellista heiluntaa sekä energiaepävarmuutta. Toisaalta Venäjälle itselleen se voisi tarkoittaa hyvinkin kokonaisvaltaista taloudellista eristäytymistä: jos kaasu ei kulje Eurooppaan, eurot eivät kulje Venäjälle. Ehkä Venäjän katse siirtyykin silloin Aasiaan ja ennen kaikkea Kiinaan, josta se voi löytää korvaavia markkinoita energiatuotteilleen.
Kysymys kuuluu, lisääkö vai vähentääkö nykyinen turvallisuus-, energia- ja talouspolitiikan kokonaisuus rauhan edellytyksiä Euroopassa. Ja ennen kaikkea, miten tätä kokonaisuutta tulisi tulevaisuudessa muovata, että se varmasti olisi rauhaa tukeva. Siinä riittääkin tämän päivän teoreetikoille pähkäiltävää.
Kirjoittaja on BIOS-tutkimusyksikön ekonomisti ja poliittisen talouden tutkija.
uutiskirje 
