Suomalaisessa urheilujohtamisessa on Tapani Hautamäen mukaan ollut kaksi erilaista murroskautta.
1960-luvulla alkoi vahvan johtamisen kausi. Sen huipentumana johtaminen nousi 1980-luvulla tasolle, jolla se ei ole ollut koskaan ennen sitä eikä sen jälkeen.
Toisessa murroksessa 1990-luvun alussa urheiluliike organisoitiin uudelleen valtion johdolla. Vahvojen keskusjärjestöjen Suomen Valtakunnan Urheiluliitto SVUL:n ja Työväen Urheiluliitto TUL:n tilalle alettiin rakentaa Suomen Liikunta ja Urheilu SLU:ta.
Tutkijan mielestä rakenneuudistus oli johtamisen näkökulmasta katastrofaalinen, sillä sen eteneminen ei ollut kenelläkään hallussa.
– Oli kova kiire pois sieltä, missä oltiin ja johonkin, mitä ei tiedetty, Hautamäki tiivistää.
Suomen urheilumenestys sakkaa, tähtiä ei synny, ja koneisto on rempallaan.
Väkisin synnytetty uusi järjestö ei saavuttanut vahvaa asemaa, vaan urheiluliike hajautui entisestään. Liikkeen valtasivat arvotyhjiö ja orpouden tunne. Hyvin johdettujen keskusjärjestöjen tilalle tuli pirstoutuneisuuden tila, jossa eri järjestöt vahvistivat omia asemiaan.
Samalla lisääntyi julkisen vallan ohjaileva ote.
Tapani Hautamäki ihmettelee, miten nopeasti ja täydellisesti urheiluliike unohti kaikki olemassa olleet ja toimiviksi havaitut johtamisopit.
Arvot, strategia ja johtajuus
Tämän vuosituhannen alussa myönnettiin, että SLU oli epäonnistunut. Syyksi paljastui huono johtajuus: se johti koordinaation puutteeseen, resurssien tuhlailuun ja tehottomuuteen.
– Todettiin, mutta vieläkään ei pystytty tekemään ratkaisuja, jotka olisivat palauttaneet johtajuuden, Hautamäki kummastelee.
Muutama vuosi sitten yhteiseksi kattojärjestöksi tuli Olympiakomitea ja liikunnan aluejärjestöt jatkoivat toimintaansa itsenäisesti.
Hautamäen mukaan kymmenen viime vuoden aikana uudistukset ovat selkeyttäneet ja yksinkertaistaneet urheiluliikkeen rakennetta, mutta toimivaa johtamisjärjestelmää ei ole saatu palautettua. Selkeä järjestelmä antaisi vahvan pohjan johtajuudelle, osaava johtaja voisi käyttää pohjaa hyväkseen, vahvistaa omaa asemaansa ja edelleen johtamisjärjestelmää.
Pohja puuttuu
Lisäksi hukassa ovat arvot: mikä on urheiluliikkeen ja sen eri osien olemassaolon tarkoitus, mille arvopohjalle toiminta rakentuu, mitkä ovat liikkeen tavoitteet ja missä yhteiskunnallisessa kontekstissa se toimii.
Vahva johtajuus ei Hautamäen mukaan tarkoita autoritääristä ylhäältä käsin jyrähtelyä. Sellainen on ehkä joskus toiminut omana aikanaan ja jossain systeemissä, muttei toimisi enää. Nykyään hyvään johtamiseen kuuluu osaamisalueiden ja osaajien koordinointi sekä vuorovaikutteisuus.
Hyvä johtaja tarvitsee työkalukseen hyvän strategian. Nyt urheiluliikkeeltä puuttuu sekin.
– En ymmärrä tätä strategiaa, Tapani Hautamäki viittaa Olympiakomitean vuoteen 2024 tähtäävään strategiaan, jonka mukaan tavoitteita ovat seurojen jäsenmäärän kasvaminen, suomalaisen huippu-urheilun menestyminen, digitalisaation hyödyntäminen urheiluyhteisössä sekä liikkumisen, yhteisöllisyyden ja vastuullisuuden lisääntyminen.
– Se on vain ylevien ajatusten julkilausumakokoelma, vaikka sen pitäisi antaa suuntaviivat koko urheiluliikkeen toiminnalle. Visioiden kehittely jää tyhjiksi sanoiksi, jos ei ole avattu, mitä nämä sanat käytännön toiminnassa tarkoittaisivat.
Urheilumenestys sakkaa
Johtajuuden suoraa ja tarkkaa vaikutusta urheilumenestykseen ei voida osoittaa mutta se tiedetään, miten 1960-luvulla tehty muutos innosti ja johtamisella oli siinä vähintään merkittävä osuus. Tapani Hautamäki korostaa, ettei hän ole valmentamisen asiantuntija, mutta johtamisen asiantuntijana hän on tehnyt havaintoja ja päätelmiä.
Hän ottaa yhden esimerkin yleisurheilusta: Vuonna 1966 Suomi jäi historiallisesti ilman yhtäkään EM-mitalia. Jukka Uunila mietti tilannetta, uudisti systeemiä ja Urheiluliittoa. Vuodesta 1972 alkaen Suomi oli yksi maailman johtavia maita.
Mäkihyppy käväisi Hiihtoliitosta omilla teillään ja vaikka se palasi takaisin, laji ehti romahtaa, koska koneisto oli rempallaan.
Hiihdossa uusia tähtiä ei ole nousemassa sen jälkeen, kun nykyiset lopettavat uransa, sillä Hiihtoliitto ei ole kyennyt nostamaan uusia kyvykkäitä urheilijoita eikä koneisto ole pystynyt kehittämään valmennusta kansainvälisen tason mukaiseksi.
TUL saavutti tavoitteensa
TUL:n rooli rakennemuutoksessa olisi Tapani Hautamäen mukaan ehdottomasti lisätutkimuksen aihe. Väitöskirjaansa varten hän arkistolähteiden lisäksi haastatteli Matti Ahdetta, joka toimi TUL:n puheenjohtajana vuosina 1977–1995.
”Oli kova kiire pois sieltä, missä oltiin ja johonkin, mitä ei tiedetty.”
– Prosessissa oli TUL:n osalta paljon ihmeellistä. TUL:n kanta kiteytyi Ahteen ajatuksessa, että SLU:sta ei ajateltu tulevan mitenkään merkittävää tekijää suomalaiseen urheilujärjestelmään, eikä siitä sellaista hänen mielestään tullutkaan, Hautamäki ihmettelee.
– Näistä (kilpailevista keskusjärjestöistä) oltiin kuitenkin luopumassa, joten en ymmärrä, miksi uudesta järjestöstä piti tehdä heikko ja merkityksetön. Miksei yhteisestä järjestöstä voitu tehdä toimivampaa?
Hän arvelee, että koska SVUL oli suurempi ja vahvempi, TUL:ssa pelättiin, että uudesta järjestöstä tulisi sen tapaan toimiva ja työväenaate jäisi pimentoon.
– Olisi näin voinut käydäkin, Hautamäki huomauttaa.
Mauri Oksanen oli esittänyt Matti Ahteelle sitäkin vaihtoehtoa, että Ahteesta tulisi uuden järjestön puheenjohtaja ja hänestä itsestään sen pääsihteeri. Ahde oli hyvin verkostoitunut ja vahva johtaja ja Oksanen ”raskaan sarjan järjestöjyrä”.
– Tämä vaihtoehto jäi näkemättä. Jossittelua, mutta tästä olisi tullut varsin toimiva, Hautamäki uskoo.
Myös TUL:n puolella oli yhdistymiseen suopeammin suhtautuvia, kuten silloinen pääsihteeri Raimo Railo.
– Ahde tavoitteli kevyttä palveluorganisaatiota ja tämä kanta voitti. Ahdetta pidän selvänä voittajana, mutta oliko se urheiluliikkeen voitto, Hautamäki kysyy.
Tapani Hautamäki väitteli viime marraskuussa Itä-Suomen yliopistossa tutkimuksellaan Menestyksen ja romahduksen tie: suomalainen urheilujohtaminen 1960-luvulta 2010-luvun lopulle.
uutiskirje 