Marja-Leena Mikkola kertoi keskiviikkona Kajaanin runoviikolla venäläisestä runoilijasta Osip Mandelstamista (1891-1938), jonka runoja Mikkola on kääntänyt nimellä Ihmisen toivo.
Mikkolan mukaan Mandelstam on älyllinen ja hieman vaikea runoilija. USA:ssa, Italiassa, Englannissa ja Saksassa Mandelstamin tuotantoa on käännetty runsaasti.
– Mandelstam oli kulttuuritietoinen ja sivistynyt, mutta epäsäätyinen intellektuelli. Hänen isänsä oli juutalainen, joka ei juurikaan osannut venäjää. Äiti puolestaan arvosti venäläistä kulttuuria. Mandelstam kutsui lapsuuttaan ja nuoruuttaan juutalaiseksi kaaokseksi, kunnes hän löysi kielellisen ja henkisen kodin venäläisyydestä. Hän piti venäjän kieltä vapaana.
Mandelstam edusti Boris Pasternakin ja Anna Ahmatovan kanssa akmeismia, vastapainona symbolisteille. Mikkolan mukaan Mandelstam halusi puhua asioista ja esineistä niiden oikeilla nimillä ja kuvata tämän puoleista todellisuutta.
– Mandelstamin runoissa ollaan tässä ja nyt. Esineet ovat arvokkaita itsessään, eivätkä viittaa tuonpuoleiseen. Tosin Ahmatovan myöhäistuotannossa peilin toisella puolella oleva maailma tulee tärkeäksi.
Venäjällä on kirjallisuudella ollut aina tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä. Mandelstam oli vallankumouksellinen, ja tuhoutui vankileirillä Stalinin puhdistuksissa 1938. Ahmatova ei ottanut kantaa vallankumoukseen. Mandelstamin runo Vapauden hämärä vuodelta 1918 kuvaa maailman muuttamista ilman poliittista sitoutumista. Mikkolan mukaan siinä kuitenkin jo uumoillaan vallan hämärää taakkaa, miten maa maksaa meille kymmenen taivaan verran.
– Vallankumouksen myötä venäläiset muuttivat ikään kuin uudelle mantereelle. Vallankumous ei kuitenkaan lähtenyt uuden runouden tielle. Se ei ottanutkaan uuden ajan runoilijoiden tarjoamia lahjoja vastaan, Mikkola pohdiskeli.
Kolme lapsuuden vuotta Moskovassa
Tuula-Liina Variksen juontamassa Runoilijan ääni -tilaisuudessa toisena haastateltavana oli teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen.
Vastikään ilmestyneessä muistelmateoksessaan Elämää pienempi näytelmä Pennanen purkaa muistojaan ja tuntojaan kolmannen polven kommunistikulttuuriperheen jälkeläisenä. Hänen isoisänsä oli Aarne Orjatsalo, isoäitinsä kirjailija Ain´Elisabet Pennanen, isänsä kirjailija-toimittaja Jarno Pennanen ja äitinsä runoilija Anja Vammelvuo.
– Kulttuuritaustani on antanut minulle suhteellisuuden tajua. Taiteilijat eivät ole erilaisempia olentoja kuin ihmiset yleensä.
Vuosina 1957-60 Pennanen vietti kolme vuotta Neuvostoliitossa.
– Isäni oli Kansan Uutisten päätoimittaja. Hän halusi KU:n Moskovan kirjeenvaihtajaksi nähdäkseen omin silmin silloisen neuvostotodellisuuden. Minulle se oli kulta-aikaa. Moskovassa lasten tavaratalo oli suurempi kuin Helsingin Stockman. Televisiosta tuli paljon piirrettyjä. Kun isäni haastatteli O.W. Kuusista, hoksasin, että Kuusinen puhui moitteetonta venäjää savon murteella.
Pennanen kertoi suunnittelevansa elokuvaa isoisästään Aarne Orjatsalosta.
– Olen vanhemmiten huomannut, että isoisäni ja oma elämäni ovat sivunneet hyvin samantapaisia asioita niin työssä kuin rakkaudessakin. Teatteri on ollut minulle keino yhdistää ihmiselämän ja taiteen eri osa-alueet. Minusta ohjaajan työ ei saa olla mitään liikennepoliisin ohjeiden antamista näyttelijöille, vaan ohjaajan ja näyttelijöiden välistä vuorovaikutusta, Pennanen kiteytti.
lehti 