Istuva presidentti Emmanuel Macron voitti lopulta odotetusti presidentinvaalien toisella kierroksella äärioikeistolaisen haastajan Marine Le Penin. Macron sai 58,5 prosenttia ja Le Pen 41,5 prosenttia äänistä. Eurooppa-tutkija Timo Miettinen, onko nyt odotettavissa, että Macron tavoittelee entistä vahvempaa asemaa Euroopan unionissa?
Macron on rakentanut visiotaan Euroopan unionista viimeisen viiden vuoden ajan. Hänen uudelleenvalintansa merkitsee tässä suhteessa jatkuvuutta. Olennaista on, mihin hän nyt tulee keskittymään.
Ranskan ulkopoliittinen johtajuus oli yksi vaalien avainteemoista, ja tätä Macron pyrkii varmasti korostamaan myös jatkossa. Mutta varsinaisesti vaalien tulokseen vaikuttaa aina eniten Ranskan sisäpoliittinen tilanne, kuten tällä kertaa ostovoimaan liittyvät huolenaiheet.
Yksi keskeinen haaste on myös vastata siihen kritiikkiin, jonka mukaan Ranskan taloudelliset ongelmat ovat jollain olennaisella tavalla kytkeytyneet EU:hun tai EU:ssa harjoitettuun talouspolitiikkaan. Tällä analyysilla on Ranskassa hyvin paljon kaikupohjaa.
EU:n talouspolitiikkaan liittyy ainakin kaksi keskeistä kysymystä.
Yhtäältä on julkisen talouden valvontaa yleisellä tasolla ohjaavat säännöt ja toisaalta EU:n yhteinen finanssipolitiikka. Esimerkiksi koronakriisin ja Ukrainan sodan jälkeen on yhteisiä investointitarpeita. Voi olla, että Macronilta tullaan näkemään aloitteita näihin liittyen.
Kuten sanoit, Macron joutuu tasapainoilemaan kotimaan huolenaiheiden ja ulkopoliittisten asioiden välillä. Onko niissä myös ristiriitoja? Kärjistettynä: moni vaatii polttoaineiden hinnan laskemista ja samaan aikaan EU pyrkii tekemään mahdollisimman nopeaa vihreää siirtymää eli ajamaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä nopeasti alas.
Voi ajatella, että EU:n tasolla vihreän siirtymän edistäminen tulee vaatimaan merkittäviä investointeja. Jos EU:ssa edetään Macronin tavoitteiden mukaisesti, olisi enemmän finanssipoliittista liikkumavaraa kansallisella tasolla, vihreä siirtymä voisi nopeutua ja helpottua.
”Poliittinen kenttä on muuttunut aika alttiiksi erilaisille heilahduksille.”
Silloin pelkästään fossiiliseen energiaan liittyvät hinnannousupaineet voisivat helpottua.
Mutta kyllä tavoitteissa varmasti jonkinlaisia ristiriitoja on. Ehkä suuri linja liittyy siihen, että hän on viimeisen viiden vuoden aikana kääntänyt poliittista linjaansa pois todella vahvoista työmarkkinareformeista, enemmän uuden teollisuuspolitiikan suuntaan.
Tämä on muutos, joka näkyy myös EU-tasolla. Sen vastineeksi, että Ranska tekee reformeja, joilla se tasapainottaa julkista talouttaan, Macron on vaatinut muita toimia kuten aktiivisempaa investointipolitiikkaa.
Ainakin periaatteen tasolla nämä tavoitteet ovat sovitettavissa yhteen. Toinen kysymys sitten on, kuinka realistista niiden toteutuminen EU-tasolla on.
Saksassa valta vaihtui aiemmin tänä vuonna, kun sosiaalidemokraatit ottivat pitkän tauon jälkeen liittokanslerin paikan. Angela Merkel johti Saksaa 2005-joulukuuhun 2021. Venäjän hyökkäyksen jälkeen liittokansleri Olaf Scholz on ajautunut ongelmiin. Onko Macronilla nyt mahdollisuus ottaa entistä suurempi rooli niin sanottuna Euroopan johtajana?
Nostaisin tässä kaksi tekijää esiin. Ranskan tapauksessa EU:ssa on kaksi akselia, joista Macronin pitää erityisesti huolehtia.
Ensimmäinen on tietysti Saksa. Scholz oli ensimmäinen, jolle Macron soitti kuultuaan uudelleenvalinnastaan. Totta kai Ranska–Saksa-akselin tasapainottaminen on hyvin keskeisessä osassa.
Mutta mitä tulee Macronin laajempaan Eurooppa-visioon, siinä Italia-yhteistyö on hyvin merkittävässä osassa. Ranskan ja Italian tiivistynyt yhteistyö erityisesti uudenlaisen investointimyönteisen politiikan ajamisessa on osoittautunut todella tärkeäksi.
En usko, että Macronista ihan Merkelin kaltaista voimahahmoa tulee. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Ranskan talouden koko ja siinä oleva liikkumavara on jonkin verran pienempi kuin Saksalla.
Talouden vuoksi Saksan yli on keskeisissä kysymyksissä aika hankala kävellä.
Mutta jos ajattelee EU:n uudistamista koskevia ideoita, kyllä Ranska siinä on Macronin kaudella ollut keskeinen ajuri. Voi olettaa, että sen tyyppinen asema Macronilla säilyy.
Macronin valta-asema tulee lopullisesti määräytymään kesällä pidettävissä parlamenttivaaleissa. Hänen mandaattinsa on siinä mielessä vielä auki.
Ranskassa on perinne, että parlamenttivaaleissa äänestetään aika paljon valitun presidentin linjan mukaisesti. Sillä on jonkun verran vaikutusta, minkälaisen pääministerin hän valitsee.
Onko pääministeri keskustaoikeistolainen tai -vasemmistolainen, kyllä sillä painotuseroja on. En missään tapauksessa usko, että parlamenttivaaleissa mitään suurta yllätystä tullaan näkemään.
Macron edustaa jossain määrin keskustaoikeistolaista perinnettä, mutta perinteinen konservatiivipuolue samoin kuin keskustavasemmistolainen sosialistipuolue ovat Ranskassa syvissä vaikeuksissa. Näin on toki monessa muussakin maassa. Mikä tätä perikatoa selittää Ranskassa?
Siinä on kaksi tekijää. Ensimmäinen on yleinen aika vahva epäluottamus, jota ranskalaiset kokevat presidentti- ja parlamentti-instituutiota kohtaan. Eurooppalaisessa vertailussa luottamus näihin instituutioihin on verrattain matalaa. Tämä on hyvin keskeisessä asemassa kehityksessä, jossa ranskalaiset turvautuvat protestiäänestämiseen, ja on omiaan tuottamaan isojakin heilahduksia poliittisella kartalla.
Toinen selitys liittyy siihen, että Ranskassa poliittiset puolueet eivät varsinaisesti ole suuria kansanliikkeitä. Varsinkin viime vuosikymmenten aikana ne ovat muuttuneet enemmän eliittivetoisiksi organisaatioiksi, ja niiden yhteys äänestäjäkuntaan on selkeästi heikentynyt.
Ranskassa poliittis-ideologisen keskustelun aloitteet eivät aina tule puolueilta. Puolueet eivät ylipäätään ole vahvan ideologisen perinteen omaavia organisaatioita. Julkiseen keskusteluun tulee syötteitä hyvin paljon muualta – kuten vaikkapa keltaliiviliikkeen kautta.
Tämä tarkoittaa myös, että poliittinen kenttä on muuttunut aika alttiiksi erilaisille heilahduksille. Tämä on hyvin keskeisessä osassa selittämään, miksi puoluekenttä on kokenut hyvin suuren myllerryksen.
”Sosialistipuolueen vasen laita on oikeastaan kokonaan siirtynyt Mélenchonin taakse.”
Kolmantena nostaisin esiin vielä sen, että varsinkaan sosialistipuolue ei ole pystynyt hallitsemaan jo 1980-luvun alkupuolelta peräisin olevaa sisäistä jakolinjaa. Se kulkee keskustavasemmistolaisen sosialismin ja ”oikeistodemariuden” välillä. Viimeistään presidentti François Hollanden kausi (2012–2017) oli sellainen, jolloin tämä erojen yhteensovittaminen tuli viimeistään mahdottomaksi.
Sosialistipuolueen kriisi näkyy sitten siinä, että vasemmistolainen Jean-Luc Mélenchon oli jo toisissa vaaleissa peräkkäin suosituin vasemmistolainen ehdokas.
Kyllä. Sosialistipuolueen vasen laita on oikeastaan kokonaan siirtynyt Mélenchonin taakse. Mutta myös äänestäjäkunnan nuortuminen ja isot demografiset muutokset, jotka liittyvät perinteisten teollisuuspaikkojen katoamiseen ja uuden prekariaatin syntymiseen, ovat keskeisessä osassa siinä, että Mélenchon on pystynyt sosialistipuolueen sijaan puhuttelemaan näitä äänestäjiä.
Mélenchonilla on Suomen vasemmistoon verrattuna aika vahva EU-kritiikki, ja miten vahvasti Ranskan talouden ongelmat kytkeytyvät paljon vahvemmin EU-rakenteisiin kuin Suomen vasemmiston analyysissa.
Mélenchonin linjassa on aika vahva nationalistisen talouspolitiikan kaipuu.
Koko Ranskan politiikkaa jäsentää todella paljon sotien jälkeisen ”30 kunniakkaan vuoden talouspolitiikka”, ja sen valtiovetoinen luonne sekä Ranskan sosiaalipoliittisen mallin menestys, mikä siihen kytkeytyy. Juuri tämä malli on kriisiytynyt aika vahvasti kahden viimeisen vuosikymmenen aikana.
Hyvin moni poliittinen liike pyrkii artikuloimaan viestinsä tarinaksi tästä kriisistä, ja mikä siihen on johtanut. EU kytkeytyy tähän narratiiviin paljon vahvemmin kuin Suomessa.
Ranskassa valtiovetoisen talouspolitiikan perinne on hyvin keskeistä tälle Ranskan menestystarinalle, mutta myös aktiivinen rahapolitiikkaa – mahdollisuus tehdä devalvaatioita ja sopeuttaa taloutta. Ne ovat asioita, joiden perään haikaillaan Ranskassa enemmän kuin muualla.
Ranskassa on nyt kaksi kertaa ollut vastakkain äärioikeisto ja joku muu. Eikä vastaavanlaiset ilmiöt ole tuntemattomia muistakaan maista. Kovin kestävältä ei tunnu se, että järjestelmässä käydään jatkuvasti niin sanotusti puolustustaistelua järjestelmää vahvasti haastavaa voimaa vastaan.
Ainakin yksi oppitunti tästä on se, että EU ei ole keskusjohtoinen instituutio, jossa Brysselistä käsin voitaisiin sanoa, miten asioiden pitäisi olla. Kyllä se kertoo jotain EU:n rakenteista, että joudumme seuraamaan tiiviisti etenkin suurten maiden vaalien tuloksia.
Monissa analyyseissa Le Penin voitto olisi merkinnyt suurin piirtein EU:n loppua. En usko näin radikaaliin lopputulokseen, mutta EU:n kehitystä se olisi olennaisesti hidastunut.
EU:n erityisyys on siinä, että sen pitää pystyä reagoimaan ympäröivän maailman muutoksiin.
Monet EU:n keskeisistä haasteista on ollut yllättävä kriisi, johon tarvitaan uudenlaisia ratkaisuja. Sen tyyppiselle ajattelutavalle johtajat, jotka kieltäytyvät hakemasta tällaisia ratkaisuja, on ikään kuin myrkkyä.
Se on sitten uuden jutun aihe joskus myöhemmin. Timo, kiitos jälleen keskustelusta.
uutiskirje 
