Ranska, Ruotsi, Italia. Kaikissa niissä on järjestetty tänä vuonna parlamenttivaalit, joiden keskeisin tarina on ollut laitaoikeiston tai äärioikeiston nousu.
Ranskassa Marine Le Penin johtama Kansallinen liittouma sai ennätysmäärän paikkoja parlamenttiin. Samalla romuttui presidentti Emmanuel Macronin puolueen enemmistö, kun vasemmistoliittoumakin onnistui vaaleissa.
Le Pen on pärjännyt presidentinvaaleissa hyvin, mutta hänen johtamansa puolueen menestys parlamenttivaaleissa on ennen tätä vuotta ollut vaatimatonta. Siinä taustalla on muutama asia, joista toinen on Ranskan vaalijärjestelmä. Se on suosinut asettumista presidentin taakse. Tämän vuoden vaalien jälkeen parlamentti itse asiassa edustaa paremmin Ranskan poliittisen kentän jakoa, sanoo Eurooppa-tutkija Timo Miettinen.
– Äärioikeiston nousussa parlamenttiin on erityistä se, että monessa paikassa Ranskan politiikkaa on luonnehtinut blokkiajattelu – ajatus siitä, että vasemmisto ja liberaalioikeisto haluavat ryhmittyä äärioikeistolaisia vastaan. Juuri tämä ajatus on murtunut monessa paikassa.
– Äärioikeistoa vastaan suuntautunutta protestiäänestämistä ei nähty tällä kertaa yhtä paljon kuin ennen. Äärioikeisto ei enää ole voima, jonka kaikki muut haluaisivat sulkea ulkopuolelle.
Ennen kuin lähtee julistamaan, että koko Ranska on kääntynyt äärioikealle, on hyvä huomata yksi asia. Tämä tarina on hyvin yksinkertaistettu. Voittihan presidentinvaalit lopulta keskustaoikeistolainen Macron.
Ranskassa pääkaupunki Pariisin pormestarina on toiminut vuodesta 2014 sosialistipuolueen Anne Hidalgo. Presidentinvaaleissa Hidalgo menestyi erittäin huonosti, mutta vasemmistoehdokas Jean Luc Melenchon jäi alle kahden prosenttiyksikön päähän toisen kierroksen paikasta.
Toki äärioikeiston ääniä jakoi vielä Le Peniä radikaalimpi ehdokas Eric Zemmour, joka sai ensimmäisellä kierroksella seitsemän prosenttia.
Ranskassa äärioikeiston tarina pohjaa pitkälti loistavaan menneisyyteen. Toisaalta siihen tarinaan pohjaavat muutkin puolueet.
– Koko Ranskan politiikkaa jäsentää todella paljon sotien jälkeisen ”30 kunniakkaan vuoden talouspolitiikka” ja sen valtiovetoinen luonne sekä Ranskan sosiaalipoliittisen mallin menestys, mikä siihen kytkeytyy, Miettinen muotoili KU:lle presidentinvaalien jälkeen.
Yhteistä tarinaa etsimässä
Ranskan jälkeen vaalit on Euroopassa järjestetty Ruotsissa ja Italiassa. Molemmissa maissa vaalitulosta voidaan luonnehtia jonkinlaiseksi oikeistokäännökseksi. Ruotsin ja Italian lisäksi Miettinen nostaa esiin Britannian, jossa pääministeri ja sen myötä hallitus vaihtuivat syyskuussa.
– Ne ovat kaikki vähän erityyppisiä maita, mutta kaikkia tuloksia voidaan kuvata jonkinlaiseksi käännökseksi oikealle. Ehkä isompi kysymys on se, onko näissä kyse samasta ilmiöstä vai ovatko niiden taustalla olevat syyt erilaisia. Jälkimmäistä kantaa puoltaa se, että kaikissa maissa eri teemat ovat liikuttaneet äänestäjiä, Miettinen sanoo.
Ruotsissa vaalien suurimmaksi puheenaiheeksi nousivat jengiväkivalta ja sisäinen turvallisuus. Italiassa puolestaan keskustelu pyöri Miettisen mukaan enemmän energiakriisiin varautumisessa ja osin teknokraattisuuden kritiikissä. Teknokratian kritiikille antoi pontta heinäkuussa pääministerin paikalta eronneen Mario Draghin johtama hallitus. Draghi, entinen Euroopan keskuspankin pääjohtaja, nousi pääministeriksi ilman vaaleja.
Britanniassa puolestaan entinen pääministeri Boris Johnson kulki vuoden 2019 vaalivoittonsa jälkeen skandaalista toiseen, kunnes omat saivat hänestä tarpeekseen ja painostivat Johnsonin eroamaan. Vuonna 2019 Johnson johti konservatiivit murskavoittoon parlamenttivaaleissa, mutta suosio suli.
Johnsonin seuraajaksi noussut Liz Truss edustaa Johnsonia enemmän tietynlaista puhdasoppista brittikonservativismia.
– Britanniassa Trussin edustama käännös selkeämpään markkinaliberalismiin on osittain sattumaa. Se liittyy hyvin vahvasti entisen pääministerin Boris Johnsonin lähtemiseen ja Johnsonin ylläpitämän koalition murtumiseen.
– Trussin hallituksen näkymät eivät ole kuitenkaan hyvät. Talouspoliittisen ohjelman julkistamisen jälkeen punta on ollut syöksykierteessä, Miettinen sanoo.
Miettisen haastattelu tätä juttua varten tehtiin syyskuussa. Truss ilmoitti aiemmin tällä viikolla eroavansa pääministerin paikalta, kun konservatiivipuolue veti häneltä tukensa.
Vaikka kaikkien oikeistonousujen taustalta löytyy erityyppisiä kehityskulkuja, on niissä yhteistäkin. Ukrainan sodan vaikutus näkyy voimakkaasti.
– Energian hinnan nousu ja jonkinlainen vetoaminen kansalliseen etuun näyttää korostuvan poliittisessa päätöksenteossa tällä hetkellä, Miettinen toteaa.
Nostalgialla on merkittävä rooli oikeistopuolueiden ajattelussa. Ruotsidemokraateilla katse on ”kansankodin kulta-ajoissa”, ja Truss on puhunut paljon poliittisesta esikuvastaan Margaret Thatcherista, joka toimi Britannian pääministerinä 1979–1990.
– Italian puolueista vaalivoittaja Fratelli d’Italia (Italian veljet) ponnistaa selkeimmin fasismin perintöä vaalineista liikkeistä. Sen ytimessä on historiallinen narratiivi, jonka mukaan toisen maailmansodan jälkeinen Italia on hävennyt omaa historiaansa, Miettinen pohtii.
Puolueen johtaja Giorgia Melonin ajattelussa on Miettisen mukaan korostunut ajatus, että Italia alkoi toisen maailmansodan jälkeen häivyttää kansallista etuaan.
– Tuon ajatuksen mukaisesti Italian poliittista identiteettiä määritti vasemmistolainen historiankirjoitus, jossa Mussolinin aika näyttäytyi pelkästään tuomittavana. Tässä on tapahtunut selvä muutos, että vanhat tabut ovat murtuneet. Historiaa kerrotaan uudella tavalla.
– Kaikissa näissä tapauksissa kamppailua käydään historian tasolla omista lähtökohdistaan.
Kolmas tie
2000-luvun alussa Euroopan poliittinen kartta oli vaaleanpunainen, kun monissa maissa valtaa pitivät sosiaalidemokraattiset puolueet. Se, kuinka vasemmistolaisia liikkeet tuolloin olivat, on toinen kysymys. Britannian silloisen pääministerin Tony Blairin määrittelemä kolmastieläisyys toimi jonkinlaisena johtotähtenä.
Erityisesti kolmastieläisyyden kriitikot ovat haukkuneet tuolloista sosiaalidemokraattista ajattelua teknokraattiseksi. Täysin metsään siinä ei mennä, joskin samalla kyse on vastustajien taitavasta tempusta.
– On ollut aika taitava kehystys tarkastella sitä kansallisen edun ja Brysselin edustaman teknokratian vastakkainasetteluna, Miettinen sanoo.
Nyt poliittinen kenttä on liikkunut toiselle laidalle. Syitä siihen on monia, mutta Miettinen nostaa talousmyllerryksen esiin.
– Taustalla on yleinen rakennemuutos, joka on tuhonnut teollisuuden työpaikkoja ja nostanut esiin ajatuksen kansallisen edun suojaamisesta. Euroopan kontekstissa 2010-luvun eurokriisi on ollut merkittävin tekijä, joka oikeiston nousuun on liittynyt.
Eurokriisin jälkeen tuli vuoden 2015 pakolaiskriisi, minkä jälkeen eri kriisit ovat seuranneet toisiaan. Se on kääntänyt ajattelua enemmän kansallisen edun korostamiseen.
Historian hallinta
Yksi merkittävä tekijä liittyy Miettisen mukaan myös historian hallintaan. Historiaa on monissa maissa alettu kertoa toisesta näkökulmasta. Tämä on näkynyt erityisesti Italiassa.
– Italiassa hallitsi pitkään näkemys, että oli pimeä fasismin aika ja toisen maailmansodan jälkeen syntyi korporatistinen malli, jossa vasemmistolla oli merkittävä asema. Sitä narratiivia kerrotaan toisesta näkökulmasta – kyse ei vallitsevan näkemyksen mukaan ollutkaan vain hyvästä asiasta, vaan siihen liittyi paljon ongelmia.
Haastaminen on siinä mielessä ollut helppoa, että Italian politiikkaa ravisteli 1990-luvun alussa korruptioskandaali, joka tuhosi vanhojen puolueiden maineen ja aseman. Italian talousvaikeudet juontavat juurensa juuri 1970- ja 1980-luvuilla tehtyihin ratkaisuihin, joiden myötä valtio velkaantui voimakkaasti. 2000-luvulla Italiassa on itse asiassa tehty tiukkaa talouspolitiikkaa, ja maan valtiontalous oli käytännössä koko 2000-luvun ennen koronapandemiaa ylijäämäinen.
Joka tapauksessa Italian poliittisen järjestelmän kriisi avasi oven uusille tulkinnoille – aivan kuten eurokriisissä.
– Kriisit ovat katalyytteja, mutta ne myös synnyttävät uusia historian tulkintoja.
Toimittaja voisi yrittää rakentaa aasinsiltaa historian tulkinnasta syyskuun parlamenttivaaleihin. Nyt on rakennettu ajatusta, että Italia olisi kääntynyt jyrkästi oikealle. Samoin kuin myytti täysin vastuuttomasta taloudenpidosta ei pidä paikkaansa, ei tämäkään väite pidä täysin.
Miettinen huomauttaa, että oikeistoblokin ääniosuus on pysynyt pitkälti vakiona. Vuoden 2018 populistipuolue Viiden tähden liike löi blokkiin kiilan, mutta muuten muutokset eivät ole olleet niin merkittäviä.
– Merkittävimmät siirtymät ovat blokin sisäisiä, nyt ennen kaikkea Legalta Fratellille. Fratelli on neutraali, sillä se on pysytellyt hallitusvastuun ulkopuolella. Tämä kuitenkin muuttuu nyt.
Kenen totuus
Kuten on jo tullut todettua, tarina Euroopan jyrkästä oikeistokäännöksestä ei ole koko totuus. Italiassa näkyy samaa kehitystä kuin muissakin länsimaissa – konservatiivipuolueet ovat erityisen vahvoilla isojen kaupunkien ulkopuolella. Suuremmissa kaupungeissa suurimpia puolueita ovat liberaalit ja vasemmistolaiset puolueet. Sama ilmiö on havaittavissa myös Suomessa.
Tarina Euroopan jyrkästä oikeistokäännöksestä ei ole koko totuus.
Britanniassa konservatiivien pitkä valtakausi näkyy ihmisten kyllästymisenä – toki puolueen epäonnistuneet ratkaisut ovat myös vaikuttaneet suosioon. Oppositiossa oleva Labour on mielipidemittauksissa reippaasti edellä – jos vaalit järjestettäisiin nyt, puheenjohtaja Keir Starmer ottaisi huomattavasti suuremman vaalivoiton kuin Tony Blair vuonna 1997.
Saksassa valtaa pitää sosiaalidemokraattien, vihreiden ja liberaalien hallitus, ja Ruotsissakin vasemmistoblokki hävisi vaalit hyvin täpärästi. Sosiaalidemokraatit itse asiassa kasvattivat suosiotaan Suomen länsinaapurissa.
Historia on myös syy, miksi Saksassa äärioikeistolaisilla liikkeillä on ollut vaikeampaa saavuttaa suosiota. Länsi-Saksassa tehtiin toisen maailmansodan jälkeen hyvin systemaattista menneisyyden hallintaa, jonka vaikutus näkyy maassa edelleen vahvasti.
– Saksassa historiallisen tulkinnan konsensus on vahvempi. Saksassa narratiivi 1930-luvusta tähän päivään on huomattavasti jaetumpi kuin monessa muussa maassa. 1933–1945 oli pimeää aikaa, Miettinen tiivistää.
Saksalaisessa ajattelussa näkyy myös edelleen maan jako. Äärioikeistolainen Alternative für Deutschland (vaihtoehto Saksalle) on huomattavasti suositumpi idässä kuin lännessä.
Tällä hetkellä Saksassa käydään kyllä keskustelua historiasta. Nyt tarkastellaan kriittisesti aiemmin hyvänä pidettyä politiikkaa suhteessa Venäjään.
– Tällä hetkellä kiistanalaisimmat kohdat liittyvät idänpolitiikkaan, Miettinen tiivistää.
uutiskirje 
