Viimeinen sana
On kaksi asiaa, jotka ovat aina oikeassa: vanha kansa ja maalaisjärki.
Vanhan kansan mukaan luulo ei ole tiedon väärti. Tämän päivän politiikkaa ei kuitenkaan tehdään tiedon, vaan luulojen varassa. Silloin mustakin näyttää valkoiselta, mutta mustaa se silti on.
Näin mustaa käännettiin valkeaksi tiistaina alkaneessa eduskunnan budjettikeskustelussa:
2000-luvun alku on ollut yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen kulta-aikaa, vaikkei sitä julkisesta keskustelusta huomaa.
”Taloudesta huolehtiminen on yhteiskunnan kaikkein heikoimmista huolehtimista. Me laitamme nurkkamme kuntoon. Se vaatii päättäväisyyttä, ja se vaatii kovia ponnisteluja. Ketään ei kuitenkaan jätetä yksin. Ei ketään.”
Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) esitteli budjettiesitystä eduskunnalle tyypilliseen tapaansa. Mitä enemmän hän puhuu, sitä enemmän hän innostuu omasta neroudestaan. Fantastisessa hybriksessään Kataiselta jää huomaamatta, että jo kovin moni on jätetty yksin. Heikoimpien kannalta onkin ihan sama, onko nousu- vai laskukausi. Oma asema heikkenee, tosin laskukaudella ehkä suhteellisesti vähemmän.
Olisi mielenkiintoista tietää, käyttävätkö Katainen ja muut nykyiset huippupoliitikot ollenkaan tutkittua tietoa päätöksenteon pohjana. Vai muotoutuuko yhteiskuntapolitiikka kokonaan etujärjestöjen lobbauksen pohjalta?
Jälkimmäinen tuntuu todennäköiseltä. Ei kai ministeri muuten voisi olla niin täysin tietämätön siitä, mitä tapahtuu hänen virka-autonsa vakioreitin ulkopuolella.
2000-luvun alku on ollut yhteiskuntapoliittisen tutkimuksen kulta-aikaa, vaikkei sitä julkisesta keskustelusta huomaa. Toisaalla tässä lehdessä kerrotaan Suomen Akatemian kolme vuotta kestäneen valta-projektin tuloksista. Entinen Stakes, nykyinen THL on tuottanut kahden vuoden välein massiivista Suomalainen hyvinvointi -katsausta. Kansaneläkelaitos on tuottanut kaksi vääryyskirjaa. Muutama vuosi sitten ilmestyi usean tutkijan kokoelma Yhteiskunnalliset jaot, viime keväänä Mikä meitä jakaa? -niminen kirja.
Samaa teemaa, hallintoa ohjaavan ”superideologian” muutosta on tutkittu myös monissa väitöskirjoissa.
Tietoa on. Miksi sillä ei ole merkitystä? Miten Katainen voi puhua tutkitun tiedon vastaista palturia jäämättä kiinni?
Mutta ehkä Kataiselle näiden tutkimusten sijaan riittää Pekka Himasen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle vuonna 2004 kirjoittaman 37-sivuinen raportti. Äsken Talouselämä-lehdessä hän kertoi sen tärkeimmäksi oivalluksen lähteekseen.
Sieltä ne verotuksen keventämiset hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseksi ja ”julkisen roolin fokusointi” eli julkisten palveluiden yksityistäminen ovatkin uineet suoraan Kataisen suuhun.
Niin muuttuu maailma. 1990-luvun laman jälkeen suomalaiseen yrityskulttuuriin uitettiin amerikkalaiset pelisäännöt. Tärkeintä ei ollut tuottaa tavaroita ja palveluita, vaan tuottoa sijoittajille. Tähän pyrittäessä johtajia alettiin kannustaa Suomen oloissa ennen kuulumattomilla miljoonatuloilla. Kehitystä arvostelleita pidettiin säälittävinä sääntelyajan brezhneviläisinä jäänteinä.
Kuinka ollakaan, torstain Ilta-Sanomissa Nokian entinen johtoryhmän jäsen Anne-Liisa Palmu-Joronen kertoo yhtiön nykyisten ongelmien johtuvan juuri epätasaisesti jakautuneesta kannustamisesta. Kaikkien piti antaa kaikkensa, mutta vain toiset palkittiin. Tämä katkeroitti ilman kannusteita jääneet. Kannustetut taas turvasivat parissa vuodessa loppuelämänsä ja heiltä katosi työnteon tarve.
Niin että kuka tässäkin asiassa lopulta oli tyhmä?
lehti 