Kesällä 1986 vanhempani saivat kummallisen idean. Heidän mielestään jokaisen lastensa parasta ajattelevan vanhemman sosiaalinen vastuu on tarjota lapsille mökkikesä. Niinpä vanhempani vuokrasivat mökin Lohjansaaresta ja pakottivat minut Helsingistä maalle.
Kesämökillä ei ollut mitään tekemistä. Onneksi sentään mustavalkoisesta rätisevästä mökkitelevisiosta saattoi katsella Meksikon MM-kisoja. Jo ennen kesää 1986 olin käynyt Töölön Pallokentällä katsomassa satunnaisia jalkapallo-otteluita, mutta tuona mökkikesänä jalkapallokärpänen puri lopullisesti, enkä siitä puremasta ole vieläkään toipunut.
Kesästä 1986 alkaen arvokisat, MM- ja EM-kisat ovat tasaisesti joka toinen vuosi rytmittäneet elämääni. Ensimmäistä kertaa olen kirjoittanut jalkapallon arvoturnauksesta Kansan Uutisiin Ranskan MM-kisoista vuonna 1998.
Kun Kansan Uutisten päätoimittaja pyysi minua kirjoittamaan Qatarin MM-kisoista, piti ensin tarkastaa, koska kisat tarkalleen alkavat. Vieläkään en ole katsonut, mitä maita on missäkin alkulohkossa tai tutustunut otteluohjelmaan. Puhumattakaan, että olisin pelannut etukäteen läpi ottelukaaviot ja spekuloinut eri maiden vahvuuksilla.
Näin totaalisesti kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on onnistunut tuhoamaan kiinnostuksen MM-kisoja kohtaan jalkapalloihmiseltä, joka katsoo useita pelejä viikossa ja normaalisti jokaisen MM-kisaottelun.
Yksi eniten toistetuista tyhjistä fraaseista on: ”politiikkaa ja urheilua ei pidä sotkea keskenään”. Politiikka ja urheilu on sotkettu aina keskenään, antiikin ajoista lähtien. Mussolinin fasistisen hallinnon piti saada vuoden 1934 MM-kisat ja Italian piti voittaa ne. Argentiinan vuoden 1978 MM-kisoissa kansa unohti hetkeksi verisen sotilasjuntan ja poliittiset vangit kuulivat sellien ikkunoista, kun kansa juhli kaduilla maailmanmestaruutta.
Kansainvälisellä olympiakomitealla KOK:lla, kansainvälisellä jalkapalloliitolla FIFA:lla eikä juuri muillakaan kansainvälisillä lajiliitoilla ole ollut tunnontuskia myöntää kisoja ihmisoikeuksia polkeviin yksinvaltaisiin maihin. Kisaisännän valinnassa aina tärkein kriteeri ei ole ollut urheilun paras vaan ruskeiden kirjekuorien paksuus.
Viime vuosina kansainväliset urheilujohtajat ovat kerta toisensa jälkeen onnistuneet alittamaan moraalisen riman: Minsk, Sotši, Peking… Mutta Qatarin kisat lyövät vielä kaikki nämäkin laudalta.
Qatarissa ei ole juurikaan jalkapallokulttuuria, Qatarilla ei ollut valmiiksi tarvittavaa stadioninfrastruktuuria eikä tarvetta sille myöskään kisojen jälkeen, ja Qatarin sääolosuhteet ovat sellaiset, etteivät ne mahdollista jalkapallon pelaamista kesäaikaan.
Jalkapallon MM-kisat on järjestetty kesäaikaan ensimmäisistä kisoista ja vuodesta 1930 lähtien. Nyt ne jouduttiin siirtämään ensimmäistä kertaa toiseen ajankohtaan, koska jalkapallon paras ei ollut valintakriteeri kisaisännälle.
MM-kisojen pelaaminen joulukuussa merkitsee sitä, että kansalliset sarjat joudutaan keskeyttämään noin puoleksitoista kuukaudeksi kesken kaiken ja maajoukkueilla jää vain kaksi viikkoa aikaa valmistautua MM-kisoihin. Kisat pelataan myös neljä päivää normaalia lyhyempinä. Tämä luultavasti näkyy kisojen tasossa, negatiivisesti.
Miten on siis mahdollista, että MM-kisat myönnettiin maahan, jolle niitä ei olisi minkään jalkapalloon liittyvän kriteerin perusteella pitänyt myöntää? Kysymys on tietenkin rahasta, ja ei niinkään jalkapalloon tulevasta rahasta vaan pikemminkin jalkapallopäättäjien omiin liiveihin käärityistä seteleistä.
Kun joulukuun toisena päivänä 2010 kokoonnuttiin valitsemaan vuosien 2018 ja 2022 kisaisäntiä, oli voitelu ollut päätöksen alla ennen näkemätöntä. Yleisön joukossa presidenttiyksiensä välissä Venäjän pääministerinä toiminut Vladimir Putin hieroi tyytyväisenä käsiään, kun Sotšin talviolympialaisten jatkoksi tuli myös jalkapallon MM-kisat Venäjälle.
Venäjän valinta kisaisännäksi herätti vielä tuolloin vain vähäistä kritiikkiä, olihan kysymys kuitenkin suuresta jalkapallomaasta. Sen sijaan Qatarin valinta oli todella monelle yllätys ja šokki.
Mihin perustui se, että Venäjä ja varsinkin Qatar tulivat valituiksi kisaisännäksi tänä jalkapallohistorian ehkäpä synkimpänä päivänä? Päätöksen kisaisännistä teki pieni piiri, FIFA:n hallituksen (executive committee) 22 jäsentä. Kun päättäjäjoukko on riittävän pieni, on sen enemmistö helpompi lahjoa ja voidella.
Iso osa näistä kisaisännyydestä päättäneistä hallituksen jäsenistä on myöhemmin joko tuomittu oikeudessa korruptiosta tai vähintään he ovat saaneet pitkiä, osa elinikäiset, toimitsijakieltoja jalkapallon parissa. Sen lisäksi, että hallituksen jäseniä lahjottiin, Qatar kävi myös mustamaalauskampanjaa entisten CIA:n agenttien ja PR-henkilöiden avulla muita hakijamaita vastaan.
Näiden skandaalien jälkeen FIFA:n organisaatiota on uudistettu. Enää kisaisäntää ei valitse pieni piiri vaan FIFA:n kongressi, jossa jokaisella järjestön 211 jäsenmaasta on yksi ääni. Ja kyllä, FIFA:lla on 18 jäsenmaata enemmän kuin YK:lla.
Vaikka FIFA on pyrkinyt, ainakin ulospäin, siivoamaan rakenteitaan korruptioskandaalien jälkeen, voi kysyä, kuinka todellinen muutos on ollut. Jos FIFA olisi vakavasti halunnut puhdistaa kansainvälistä urheilujohtamista, olisi järjestö päättänyt siirtää kisat pois Qatarista.
Perusteena olisi ollut jo se, että kisaisännyys saatiin aikoinaan korruption avulla, mutta vielä raskauttavampi asia on Qatarin ihmisoikeustilanne.
”Kansainvälisten urheilujohtajien mieltymys liehitellä itsevaltiaita on tullut kalliiksi siirtotyöläisille.”
Kansainvälisten urheilujohtajien mieltymys liehitellä itsevaltiaita on tullut kalliiksi siirtotyöläisille.
Jalkapallon Qatarin MM-kisat on rakennettu tyhjästä aavikon keskelle, siirtotyöläisten verellä. Stadioneita ovat rakentaneet lähes orjan asemassa olevat rakennustyöläiset Intiasta, Pakistanista, Nepalista, Bangladeshista ja Sri Lankasta epäinhimillisissä ja vaarallisissa olosuhteissa.
Brittilehti Guardianin selvityksen mukaan jo viime vuoden alkupuolelle mennessä Qatarin MM-kisojen rakennustyöt olivat vaatineet 6 500 siirtotyöläisen hengen.
Sekä ammattiliitot että ihmisoikeusjärjestöt ovat vuosien ajan raportoineet siirtotyöläisten kuolemista ja epäinhimillisestä kohtelusta. Tämä ei ole hetkauttanut FIFAa, mutta ei myöskään kansallisia jalkapalloliittoja.
Vielä vuonna 2019 Suomen Palloliitto yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa piti talvileirin Qatarissa. Tämä aiheutti laajaa kritiikkiä, ja Suomen maajoukkuepelaaja Riku Riskin kieltäytyminen leirille osallistumisesta oli uutinen kaikissa merkittävissä kansainvälisissä urheilulehdissä.
Vielä tammikuussa 2019 Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti vähätteli kritiikkiä ja boikottia, mutta ne johtivat siihen, että Palloliitto perui seuraavalle talvelle suunnitellun leirinsä Qatarissa. Pohjoismaat ottivat asiasta oppia, mutta samaa ei voi sanoa FIFAsta.
Tämän vuoden alussa sveitsiläislehti Blick paljasti, että FIFAn presidentti Gianni Infantino perheineen on muuttanut kaikessa hiljaisuudessa asumaan Qatariin. Infantino on kehunut, kuinka tulossa on kaikkien aikojen MM-kilpailut, samaan aikaan kun Qatar on ilmoittanut rajoittavansa lehdistönvapautta, myös kisojen aikana.
FIFA korostaa toiminnassaan syrjimättömyyttä, rasismin vastaisuutta ja vähemmistöjen oikeuksia. Kansainvälinen jalkapalloliitto on vakuuttanut, että esimerkiksi sateenkaariliput saavat näkyä kisakatsomoissa. Samaan aikaan kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Human Right Watch on raportoinut, miten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sorto on jatkunut Qatarissa edelleen aivan kisojen alla.
Vaikka mustaa halutaan puhua valkoiseksi ja väittää, ettei politiikkaa ja urheilua pidä sekoittaa, näin on aina tapahtunut. Yhtä lailla kerta toisensa jälkeen on nähty, että urheilun arvokisat eivät paranna ihmisoikeustilannetta diktatuureissa kuin korkeintaan hetkellisesti, jos silloinkaan.
”Seuraavan kuukauden aikatauluja en rakenna MM-kisojen mukaan.”
Tarvitaan uusi urheilujohtajien sukupolvi, joka vaatii kisaisäntiä kunnioittamaan ihmisoikeuksia, sananvapautta ja työntekijöiden oikeuksia sekä huolehtimaan kisojen kestävyydestä ympäristön kannalta. EU:n urheiluministerit laativat tästä julkilausuman ensimmäisen kerran jo vuonna 2013, ja se uudistettiin viime vuoden keväällä.
Mutta niin kauan kuin raha ratkaisee ja vaatimukset kisaisännille myös kansainvälisten liittojen suunnalta ovat kohtuuttomia, diktatuurit ovat kerta toisensa jälkeen vahvoilla arvokisojen järjestäjiä valittaessa.
Katsoin ensimmäisen kerran jalkapallon MM-kisoja televisiosta yli 40 vuotta sitten, kesällä 1982. Neljä vuotta myöhemmin rakastuin lopullisesti lajiin. Moni on sanonut, ettei aio katsoa Qatarin kisoja ollenkaan. Ei minullakaan ole juurikaan innostusta tai kiinnostusta kisoja kohtaan.
Kyllä silti todennäköisesti katson pelejä televisiosta, mutta seuraavan kuukauden aikatauluja en rakenna MM-kisojen mukaan. Päin vastoin, korkeintaan katson otteluita silloin, kun ne sattuvat sopimaan kalenteriini ja ei ole muutakaan tähdellisempää tekemistä.
Jalkapallosta voi innostua toden teolla sitten taas tapaninpäivänä, kun Englannin Valioliiga potkaistaan käyntiin puolentoista kuukauden MM-kisatauon jälkeen.
Kirjoittaja on valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja, liikunnasta vastaava Helsingin apulaispormestari sekä entinen urheiluministeri ja alasarjajalkapalloilija. Häneltä ilmestyi keväällä 2021 kirja ”Kaiken se kestää”, joka kertoo Suomen miesten jalkapallomaajoukkueen kannattamisesta.
uutiskirje 
