Politiikassa voidaan karkeasti erottaa kaksi sävyä: iloinen ja surullinen. Surullinen politiikka lähtee liikkeelle syyllisyydestä, velvollisuudesta ja kärsimyksestä. Iloinen taas oman toimintakyvyn kasvattamisesta, kollektiivisuudesta ja yhteisestä voimasta.
Surullisen politiikan saarna kuuluu jotenkin näin: Voi meitä, kun me olemme tottuneet niin hyvään elämään, on aikakin, että nyt luovumme siitä, että joudumme kärsimään. Teemme tämän toisten puolesta, joiden kärsimys on jalompaa kuin meidän.
Surullisen politiikan nautinto tulee kristillisestä jalosta ja kirkastetusta kärsimyksestä, joka palkitaan tuonpuoleisessa. Nykypolitiikassa tosin nähdään maallinen versio tästä, jolloin palkinto piilee itsen uhraamisessa itsessään.
Ilmastoliikkeessä surullinen politiikka pääsee helposti valloilleen.
Ilmastoliikkeessä surullinen politiikka pääsee helposti valloilleen. Pääasialliset äänenpainot, joita kuullaan, liittyvät juuri syyllisyyteen ja luopumiseen. Olemme eläneet liian leveästi ja ottamatta toisia huomioon, ja nyt on rangaistuksen aika. Globaalille pohjoiselle on tiedossa kärsimystä, joka on oikeutettua, koska sillä lunastamme toisille mahdollisuuden elämään. Kylteissä aktivistit pyytelevät anteeksi, vakuuttavat omaa vilpittömyyttään, huoltaan ja halua olla solidaarinen.
Eikö asia sitten kiistämättömästi ole juuri näin? Eikö päästöjen ylikuumentaessa ilmastoa ainoa vaihtoehto ole, että ahneet pohjoisen ihmiset ottavat rangaistuksen näpeilleen, jotta globaali etelä ei korvennu? Eikö tosiaan ole niin, että on tuhlailtu pitkään ja tilinteon aika on väistämättä edessä?
Kyllä ja ei.
Ilmastokeskustelussa näyttää helposti menevän sekaisin kaksi asiaa: hyvä elämä ja materiaalisen kulutuksen taso. Olemme tottuneet liittämään nämä kaksi asiaa yhteen, koska nykyinen politiikkamme perustuu pitkälti juuri materiaalisen kulutuksen ja tuotannon lisäämiseen. Käytämme kaiken aikamme palkkatyöhön ja itsemme kehittämiseen, jotta saamme rahaa, jolla hankkia kulutustavaraa ja palveluita. Hyvä elämä on politiikassa tarkoittanut pitkään työntekoa ja lisääntyviä mahdollisuuksia kulutukseen. Myös nykyaikainen vasemmisto on pitkälti perustanut oman politiikkansa tälle ajatukselle.
Mutta ajatellaan asiaa toisella tavalla: eikö työstä eroon pääseminen voisi olla jotain ihan muuta kuin rangaistus? Vaikka leikkaisimme radikaalistikin materiaalista kulutustamme, tarkoittaako se automaattisesti, että elämänlaatumme heikkenee?
Jos ajatellaan fantasioita, joita monotoninen toisen palveluksessa tehtävä työ on synnyttänyt, ne liittyvät usein siihen, että ei tarvitsisi tehdä töitä. Kryptovaluutat, mikrosijoittaminen ja reppureissaaminen ovat kaikki versioita tästä fantasiasta: paskat palkkatyöstä ja vastuusta, olisipa enemmän vapautta! Nämä päästöintensiiviset fantasiat voisi paheksumisen sijaan ottaa haltuun ja kääntää rakentaviksi. Me voimme tosiaan tehdä vähemmän töitä ja nauttia enemmän!
Iloinen politiikka kaikkein konkreettisimmassa käytännössä voisi olla sitä, että vähentämällä työtä lisätään aikaa. Aika on näkymätön avaintekijä elämissämme. Tarkkailemme koko ajan BKT:n kaltaisten mittareiden kasvua, mutta jätämme jatkuvasti huomiotta ihmiselämän kannalta oleellisimman asian, eli oman ajan. Jos saisimme käyttää aikamme niin kuin haluamme, voisimme panostaa myös hitaampiin nautintoihin, jotka eivät perustu esimerkiksi päästöintensiiviseen matkustamiseen tai impulsiiviseen nettishoppailuun.
Filosofi Eetu Viren muotoilee asian niin, että jos tämä elämä on pelkkää kärsimystä, pitää kysyä, kannattaako maailmaa edes pelastaa. Iloinen ilmastopolitiikka voisikin tarkoittaa sitä, että otetaan lähtökohdaksi nautinnot ja hyvä elämä. Iloinen politiikka perustuu sille, että mietitään, mitä asioita voimme saada, jos hylkäämme nykyisen niin kovin monella tavalla kuluttavan elämänmuotomme. Mitä uusia kollektiivisuuden ja elämän muotoja voisimmekaan keksiä, jos kaikki aika ei menisi töihin, töistä palautumiseen kaupunkilomilla ja itsen kehittämiseen?
Sekin hyvä puoli iloisessa politiikassa on, että se todennäköisesti kiinnostaa muitakin kuin syvästi sitoutuneita aktivisteja. Ilmastoliikkeellä on aito riski kääntyä sisäänpäin, jos se ei onnistu riittävällä tavalla kanavoimaan ihmisten nykyisiä haluja liikkeen ulkopuolella. Nautintojen ja vapauden ottaminen liikkeen keskiöön toisivat mukaan ilon lisäksi luultavasti lisää ihmisiä.
lehti 