Sanomalehti Karjalainen paheksui jälkiartikkelissaan 20. syyskuuta ankarasti thaimaalaisten marjanpoimijoiden työoloja ja kohtelua Suomessa. Tutkimuksen mukaan kohtelu lähenee ihmiskauppaa. Pahimmassa tapauksessa raadannasta on tuloksena pelkkää velkaa, ”sillä lain porsaanreikien avulla heidän työnantajansa vetäytyvät kaikista vastuista”.
”Thaimaalaiset ovat yrittäjiä, jotka eivät kuitenkaan saa neuvotella hinnoista eivätkä myydä poimimiaan marjoja muille kuin työnantajalleen, joka siis ei ole työnantaja”, kirjoittaa Karjalainen.
Aiheellista paheksuntaa. Mutta miten tämä thaimaalaisten kohtelu tuntuu niin tutulta? No, sehän muistuttaa melkein yksi yhteen sitä, miten lehtikonsernit – Karjalainen mukaan luettuna – kohtelevat avustajiaan eli vapaita kirjoittajia. Tästä kohtelusta saavat osansa myös lehtiä hengenpitimikseen paljon avustavat ammattikirjailijat, joita toisesta suunnasta uhkaavat kirjailijan kannalta yhä kohtuuttomammiksi muodostuvat kustantamojen sopimuskäytännöt.
Synkkä totuus on, että Suomi on sekä taiteilijoiden tulotason että taiteen julkisen tuen suhteen pudonnut pahasti pohjoismaisesta kelkasta.
Kirjailijat ja vapaat journalistit katsotaan yrittäjiksi, mitä he eivät kuitenkaan ole, sillä he eivät käytännössä voi neuvotella hinnoistaan. Lehtitalot sanelevat ne, samoin kuin kustantamoissa käytännössä sanellaan tekijänpalkkioiden prosentit. Media- ja kustannusalan keskeiset järjestöt ovat päättäneet, että myöskään toimittajien ja kirjailijoiden omat järjestöt eivät saa neuvotella hinnoista, koska se on kilpailulainsäädännön vastaista. Sanelemallaan hinnalla mediakonsernit vaativat kaikki oikeudet avustajan työhön, hamaan maailman tappiin, ja myös niihin töihin, joita avustaja on tehnyt talolle ennen riistosopimustaan.
Oikeuksiin kuuluu myös tuotteen muunteluoikeus, joten kirjoittajalla ei ole mitään sanomista siihen, millaisena hänen juttunsa ilmestyy tiedotusvälineessä. On sentään, yhdessä tapauksessa. Jos jutusta seuraa esimerkiksi kunnianloukkaussyyte tai muu oikeudellinen prosessi, vastuu on kokonaan alkuperäisen tekijän.
Vapaa toimittaja on free lance eli vapaa keihäs. Hänen ydinoikeuksiinsa kuuluu oikeus myydä juttujaan kenelle haluaa ja kenelle saa kaupaksi ja siihen hintaan, jonka pystyy neuvottelemaan. Ilman tätä vapautta hän ei pysty ammattiaan harjoittamaan. Uusimmissa sopimusmalleissaan mediakonsernit vaativat kuitenkin, ettei avustaja avusta mitään muuta tiedotusvälinettä – riippumatta siitä, mitä talo työstä maksaa. Jotta tieto maksupolitiikan tasosta ei kiirisi ulos talosta, vaaditaan avustajaa lisäksi pitämään palkkiot salassa.
Kirjankustantamoissa kirjailijaa sentään vielä kohdellaan enemmän ihmisenä, mutta sielläkin yleistyvät sopimukset, joilla halutaan kirjailijan luovan työn tuloksiin kaikki oikeudet aina elokuva- ja dramatisointioikeuksia myöten. Jotain annetaan vastalahjaksi: velvollisuus entistä tehokkaammin osallistua oman kirjan markkinointiponnistuksiin – ilmaiseksi tietenkin.
Marjanpoiminnan lisäksi meillä on siis muitakin aloja, joilla työnantajat lain porsaanreikien avulla vetäytyvät kaikista vastuista. Joilla hinnoista ei voi neuvotella. Joilla poimimansa ”marjat” voi myydä vain työnantajalle. Joka ei ole työnantaja.
Karjalainen paheksuu, että nykytilanteessa marjanpoiminnan verovapaudenkin hyöty menee välittäjien taskuun.
Luovan työn saralla samaa voi sanoa verottomien apurahojen hyödystä. Mediakonsernien kannalta olisikin mitä mukavin vaihtoehto se, että valtio ja mahdollisesti säätiöt pitäisivät luovan työn tekijät hengissä apurahoilla ja konsernit nauttisivat jäännöksettömästi heidän luovan työnsä hedelmät.
”Kunnollinen ja rehellinen korvaus kovasta työstä on tultava poimijalle”, vaatii Karjalainen.
Samaa toivomme me alkutuottajat täällä luovan työn saralla. Muuten voi käydä niin kuin metsämarjan poiminnassa: arvokas työ jää tekemättä, ”marjat” yleiseen kulutukseen saamatta.
OKM:ssä virkamiestyönä rakenneltu lakiehdotus nykyisen taidehallinnon muuttamisesta päällikkövirastoluonteiseksi Taiteen edistämiskeskukseksi sai taiteen kentältä ja järjestöistä murskaavan vastaanoton. Esitykselle ei ensi vuoden budjetissa myöskään osoitettu varoja, joten kulttuuriministeri Stefan Wallin ilmoitti, ettei hanketta tällä vaalikaudella edistetä.
Tämä on niin sanottu hyvä uutinen.
Toinen hyvä uutinen on Tarja Cronbergin OKM:n pyytämänä selvitysmiehenä tekemä raportti Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo. Se on hyvä uutinen siitäkin huolimatta, että se paljastaa hyvin ikäviä tosiasioita siitä, miten taiteilijaa kansantaloudelle mittaamattoman tärkeän luovan talouden alkutuottajana tässä maassa kohdellaan. Juhlapuheissahan taidetta ja sen tekijää on aina hymistelty, mutta käytäntö näyttää käyvän sitä karummaksi, mitä merkittävämmäksi tuotantotekijäksi taiteen tuotteet on havaittu.
Synkkä totuus on, että Suomi on sekä taiteilijoiden tulotason että taiteen julkisen tuen suhteen pudonnut pahasti pohjoismaisesta kelkasta. Myös sosiaaliturva – vaikka sitä on uudistettukin – on edelleen kurja, eikä työttömyysturvaa ole ollenkaan. Suomi on ainoa pohjoismaa, jossa ei ole minkäänlaista pitkäaikaista apurahatukea, ei ole ollut sen jälkeen, kun Tytti Isohookana-Asunmaa opetusministerinä lopetti 15-vuotiset apurahat ja sijoitti varat Suomi-palkintoihin. Ensimmäisiin palkittaviin kuuluivat mm. Tove Jansson ja muut eniten tarpeessa olevat.
Tarja Cronbergin raportissa esitetään pitkien apurahojen lisäksi paljon muita luovan työn tekijöiden ammatillista ja sosiaalista asemaa sekä toimeentuloa parantavia ehdotuksia. Ne ovat konkreettisia ja toteuttamiskelpoisia eivätkä tule edes kalliiksi. Cronbergin lähtökohta on, että taide tulee nähdä luovan talouden perustutkimuksena ja sen tekijöitä tulee kohdella tämän näkemyksen mukaisesti.
Toimeen pitää työllä tulla. Niin marjanpoimijan kuin taiteilijan ja vapaan journalistin.
Kirjoittaja on Joensuussa asuva kirjailija.
uutiskirje 
