Afganistanin naisten ahdinko on useimmille maan ulkopuolella eläville tuttu asia, mutta ulkopuoliset eivät voi tietää, miltä naisen elämä todella tuntuu talibanhallinnon asettamien rajojen sisällä. Yhden afganistanilaisen naisen, äidin tyttärelleen suuntaama kirjoitus antaa aavistuksen monien naisten kokemuksista, tunteista ja ajatuksista.
”Olen äitisi, olen leiponut leipää kanssasi, olen lohduttanut öisin ja istuttanut pieniä unelmia sydämeesi. Olen pitänyt sinua kuin kukkaa kämmenellä. Olen laulanut tuutulauluja, kertonut satuja ja antanut rajatonta rakkautta.
”Koulujen ovet pantiin kiinni, mutta tyttöjen mieliä ei voi sulkea.”
Nyt katse silmissäsi saa minut itkemään: näen pelkoa, hiljaisuutta ja surua, joka on liian suurta sinun ikäisellesi.
Viha kärventää sydäntäni. Viha tätä järjestelmää kohtaan, järjestelmää, joka sulki oven tyttöjen koulutukselta. Viha heitä kohtaan, jotka vannovat Jumalan nimeen sortaessaan ja rangaistessaan tyttäriämme uskonnon varjolla.
Kuka antoi heille oikeuden tuhota tyttäriemme unelmat?
Kuka antoi heille voiman hiljentää tytöt ja sanoa: sinusta tulee nainen ja äiti ilman lukutaitoa, ilman tietoa, ilman edes sitä, että haluaisit näitä asioita.
Koulujen ovet pantiin kiinni, mutta tyttöjen mieliä ei voi sulkea. Eikä sydämiä, jotka lyövät paremman tulevaisuuden puolesta.
Olen vuosikausia tehnyt työtä, jotta sinulla olisi koti missä nauru sekoittuu kirjojen tuoksuun, paikka missä unelmat voivat toteutua. On surullista, että tässä maassa nämä haaveet särkyvät yksi toisensa jälkeen.
Olen huolissani siitä, että jonain päivänä käteesi pakotetaan kynän sijaan vihkisormus. Olen huolissani tulevaisuudesta, jossa unelmat pitää haudata ja suostua vaimoksi miehelle, jolla on jo monta vaimoa.
Nuori tyttö, jonka suu vielä haisee maidolta, kuten kansamme sanoo, joka ei ole edes päättänyt koulutustaan, joutuu yhtäkkiä esittämään vaimon ja äidin roolia ilman valmistautumista, ilman tahtoa, ilman sydäntään.
Tiedän, että jotkut tytöt ovat jo tehneet itsemurhan.
Talibanit pystyvät sulkemaan kouluja, mutta he eivät voi hiljentää ajatuksia. He eivät voi totuttaa tyttöjemme valoisia sydämiä pimeyteen.
He pelkäävät koulutettua naista, koska koulutettu nainen on tietoinen nainen, tietoinen äiti, taitava vaimo ja peloton tytär. Ja talibanien ajattelutavalle tämä on vaarallisempaa kuin mikään ase.
He ovat vieneet oikeuden koulutukseen yli puolelta yhteiskunnasta, koska pelkäävät tiedon voimaa. He eivät ymmärrä, että tämä hiljaisuus on sytyttänyt tulen perheiden sydämiin – tulen, joka palaa jonakin päivänä kirkkaasti.
En usko mihinkään muuhun kuin oikeuteen kouluttaa tyttäriä. Uskon, että tyttö, joka oppii ja lukee, muuttaa jonakin päivänä paitsi oman elämänsä myös yhteisönsä. Minä haluan tukea näitä unelmia.
Rakas tyttäreni, lupaan sinulle: vaikka kuinka monta muuria he yrittäisivät rakentaa sinun ja unelmiesi väliin, en ole koskaan hiljaa. Jokaisella solullani varmistan, että äänesi kuullaan.
Sinulla on oikeus lukea, oppia, kasvaa ja olla itsenäinen. Sinun tulee voida valita oma polkusi – ei voimalla tai pelolla, vaan rakkaudella ja vapaudella.
Nämä sanat eivät ehkä koskaan pääse talibanien korviin, koska he kieltäytyvät ymmärtämästä äidin sydäntä ja järkeä. Mutta ne ovat syvästi merkityksellisiä minulle ja tyttärilleni.
Ja eräänä päivänä, kun tämä pimeä yö päättyy – ja se varmasti päättyy – teistä, tämän päivän tytöistä, tulee naisia, jotka valaisevat tietä huomiselle.”
Artikkelin on tuottanut Learning Together -verkosto. Verkoston suomalaiset naistoimittajat ovat kouluttaneet afgaaninaistoimittajia vapaaehtoistyönä vuodesta 2009. Kirjoittajat ovat Afganistanissa asuvia, Suomen tuella koulutettuja naistoimittajia, joiden henkilöllisyys salataan turvallisuussyistä, samoin haastateltavien oikeat nimet.
uutiskirje 