Suomessa lasten ADHD-diagnoosit ovat kolminkertaistuneet vuodesta 2015. Tätä nykyä lähes joka kymmenennellä peruskouluikäisellä pojalla – tytöillä noin puolella tästä – on ADHD. Tytöillä esiintyvyys vastaa kansainvälistä keskitasoa, pojilla on huomattavasti suurempaa.
Viime aikoina on puhuttu paljon ylidiagnosoinnista eli siitä, annetaanko diagnoosi jo liian herkästi tai vääristä syistä. Syiksi ADHD-tyyppisen oireilun lisääntymiselle on esitetty erilaisia keskittymistä hajottavia ympäristötekijöitä, kuten suuria ryhmäkokoja ja avoimia luokkatiloja kouluissa sekä lisääntynyttä digilaitteiden käyttöä, joka tutkitusti onkin haitallista kehittyville aivoille. Diagnoosit painottuvat loppuvuodesta syntyneille lapsille, mikä herättää myös kysymyksen suhteellisten ikäerojen sivuuttamisesta.
Mutta entä, jos lapsella onkin oikeasti ADHD, mutta sitä ei tutkita, löydetä eikä hoideta?
Tila olisi kuitenkin tärkeä tunnistaa, sillä hoitamattomana se altistaa monille eri mielenterveyden häiriöille, alisuoriutumiselle ja syrjäytymiselle sekä tilastollisesti jopa lyhentää elinaikaa.
Liian kapea normaali
Janiina Lammi on startup-sijoittaja ja vuorikiipeilijä, joka on kirjoittanut kirjan Tiikeri – erityisen tytön tarina (Gummerus 2025) siitä, millaiseksi elämä muodostuu, jos lapsen pahoinvoinnille ja vaikeuksille onkin jokin neuropsykiatrinen juurisyy, mutta sitä ei löydetä.
Lammi kertoo seikkaperäisesti siitä, miten joutui taistelemaan saadakseen tyttärelleen apua. Millaisia ajatuksia hänessä herättää se, että keskustelu ADHD:sta painottuu nyt ylidiagnosointiin ja lääkityksen haittoihin?
– Diagnoosi on nimi asialle, ei syy eikä selitys, mutta se antaa nimen ja suunnan sille, mitä pitää ratkaista.
”Tavallaan ei ole ihme, että monilla huippulahjakkuuksilla on neuroerityisyyksiä.”
Lammi ei usko, että ADHD:n esiintyvyys olisi räjähdysmäisesti lisääntynyt – mikä on epätodennäköistä – vaan kasvaneet diagnoosimäärät johtuisivat pikemminkin siitä, että asiaa ymmärretään nyt paremmin.
– Toki tämä on vain tulkintani tilanteesta, minulla ei ole tästä tieteellistä faktaa.
Hän kyseenalaistaa sen, onko kyseessä edes häiriö tai poikkeavuus, vaiko vain omanlaisensa neurotyyppi.
– Yhteiskuntaa, joka on hyvin kilpailullinen ja koko ajan nopeampi ja vaativampi, ei ole optimoitu tällaiselle erityisyydelle, jolloin se tietysti näkyy räikeämmin kuin aikaisemmin. Jos esimerkiksi koulussa on rauhallisempi ympäristö ja mahdollisuus oppia erilaisin tavoin, silloinhan ongelmia ei välttämättä edes tule. Nyt ne ovat räjähtäneet käsiin, koska maailma on tällainen kuin se on.
Myös hyviä puolia
Diagnostiikka kertoo aina myös kulloisenkin yhteiskunnan arvoista ja normeista. Nykyisenlaisessa ympäristössä ADHD voi vaikeuttaa elämää huomattavasti, jossain toisenlaisessa se voisi olla etu. Joidenkin teorioiden mukaan lajimme ei niin kaukaisessa historiassa ADHD on ollut hyödyllinen ominaisuus.
ADHD on vahvasti periytyvä, yhdestä näkökulmasta kehityshäiriö, toisesta erilainen neurotyyppi, jolle on leimallista vaikeus säädellä omaa tarkkaavaisuutta ja toimintaa. Kaikki eivät ole ylivilkkaita, ja etenkin tytöillä voi näkyä pikemminkin omiin ajatuksiin eksymistä.
Toisaalta ADHD voi merkitä myös esimerkiksi kykyä havaita ympäristöä yksityiskohtaisesti, kirjoittaa lastenpsykiatri Anita Puustjärvi Lääkärilehdessä.
Ehdottomuuteen vastaaminen ehdottomuudella saa asiat vain pahemman solmuun.
Muita ADHD:seen liittyviä positiivisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi resilienssi, luovuus, kekseliäisyys ja kyky tarkastella asioita uusista näkökulmista. Diagnosoidut ovat usein myös keskivertoa energisempiä, rohkeampia ja sinnikkäämpiä.
Lammi mainitsee myös hyperfokuksen, joka tarkoittaa kykyä keskittyä itseä kiinnostavaan asiaan poikkeuksellisen intensiivisesti ja pitkäjänteisesti.
– Tavallaan ei ole ihme, että monilla huippulahjakkuuksilla on neuroerityisyyksiä.
ADHD on vahvasti perinnöllinen, ja eri arvioiden mukaan perinnöllisyys selittää esiintyvyydestä suurimman osan. Kuitenkin myös raskauden aikaiset ja sen jälkeisetkin ympäristötekijät vaikuttavat. Korkea älyllinen kapasiteetti ja ympäristön tuki taas voivat auttaa ihmistä pärjäämään ADHD:n kanssakin.
”Huonon äidin” taakka
Janiina Lammin nyt jo aikuinen tytär Emmi, joka myös pääsee äänen kirjassa, oli lapsena hyvin vilkas ja ärtyisä. Omaehtoisuus ja joustamattomuus aiheuttivat ongelmia jo päiväkodissa, ja tytöllä oli vaikeuksia ystävyyssuhteissa. Samaan aikaan hän oli äidin mukaan hyvin herkkä, luova ja nokkela.
Aikuisten moitteista tuli lapselle kuitenkin arkea jo varhain, ja hän alkoi uskoa olevansa tyhmä ja vääränlainen. Lammi kertoo ottaneensa niin päiväkodin kuin lastenneuvolankin ammattilaisten kanssa puheeksi sen, että hänestä lapsessa on jotain erilaista.
– Mitä vanhemmaksi Emmi tuli, sitä voimakkaammaksi tuo tunne tuli.
Lammin mukaan hän ajatteli pitkään olevansa vain huono äiti, joka ei osaa kasvattaa lastaan.
– Ammattilaisetkin sanoivat, että haetaankohan nyt syitä oman itsen ja toiminnan ulkopuolelta. Että nyt vain lapsi kuriin. Ja voi jestas, että yritin! Mutta mitä isommaksi hän kasvoi ja mitä vaikeammaksi kävivät ongelmat, sitä varmemmaksi tulin siitä, että tässä on nyt jotain, mitä en ymmärrä.
Jos tukea ja ymmärrystä saa, omista erityisyyksistä voi tulla myös voimavaroja.
Lammi koki, että perhettä pompoteltiin taholta toiselle kuulemaan jälleen kerran, miten kannattaa syödä terveellisesti ja mennä ajoissa nukkumaan. Hyvä arki on tietenkin aivan keskeistä jokaisen lapsen hyvinvoinnille ja terveydelle – ja aivan erityisen tärkeää neuroerityiselle, kuten lastenpsykiatri Riikka Riihonen kirjoittaa.
– Mutta eihän meille ollut epäselvää, mitä pitäisi saada aikaiseksi! Ongelma oli siinä, miten siihen päästään. Emmin oirekuvaan kuuluvat todella voimakkaina ADHD:lle tyypilliset siirtymävaikeudet: herääminen, nukahtaminen, lähteminen, sosiaalisiin tilanteisiin tuleminen ja niistä poistuminen.
ADHD:hen liittyy usein myös nukahtamisvaikeuksia ja aistiyliherkkyyksiä jotka voivat vaikeuttaa esimerkiksi syömistä. Kun taustalla on neuropsykiatrinen syy, ongelmat eivät ratkea tavanomaisilla kasvatuskeinoilla saati kovemmalla kurilla.
– Jos rankaisee lasta, joka kamppailee tällaisten vaikeuksien kanssa, tulee osoittaneeksi lapselle, ettei hän ole riittävä, ei kelpaa eikä osaa. Se vain pahentaa tilannetta.
Esimerkiksi lapsen ehdottomuuteen vastaaminen ehdottomuudella saa asiat vain pahemman solmuun.
Kirjassaan Lammi kuvailee yrittäneensä kerta toisensa jälkeen vakuuttaa milloin kenellekin, ettei lapsi ole kuriton tai tee asioita kiusallaan, vaan ongelma on jossain muualla – vaikkei hän vielä tiennytkään, missä.
– Ihmiset unohtavat, että lapsihan ei ole paha, vaan reagoi silloin, kun sillä on hätä.
Kaikki apu olisi kelvannut
Lammi kertoo kirjassaan tyttärensä olleen kahdeksanvuotias, kun tämä kertoi ensi kertaa haluavansa kuolla, ja kolmetoistavuotiaana viillelleen itseään mattoveitsellä. Yläasteella mukaan tuli sekakäyttöä ja lapsi uskoi jo itsekin, ettei hänellä olisi tulevaisuutta.
Tämä ei ole täysin tavaton erityislapsen elämänkulku tilanteessa, jossa hän ei saa apua. Tuoreen tutkimuksen mukaan ADHD lyhentää ihmisen elämää noin 5–10 vuodella ja lisää ennenaikaisen kuoleman, kuten tapaturman tai itsemurhan, todennäköisyyttä. Tilaan liittyy myös lisääntynyt riski ajautua päihteiden käyttöön tai rikollisuuteen.
”En usko, että kukaan meille pahuuttaan selkänsä käänsi.”
Lammi muistuttaa, että ADHD tai mikään muukaan erityisyys ei automaattisesti tarkoita tietä syrjäytymiseen. Jos tukea ja ymmärrystä saa, omista erityisyyksistä voi tulla myös voimavaroja. Sitä paitsi usein toimet, josta neuroerityiset hyötyvät huomattavasti – kuten rauhalliset pienryhmät – olisivat eduksi kaikille lapsille ja nuorille.
Lammin mukaan palavereita tuli ja meni, mutta niistä jäi käteen vain nipullinen itsestäänselvyyksiä. Millaista apua hän olisi sitten kaivannut tyttärensä kanssa ja missä vaiheessa?
– Missä tahansa vaiheessa mitä tahansa sellaista apua, jossa lasta olisi kuultu. Leimallista oli se, että Emmiä ei pysähdytty kuuntelemaan. Itse hän sanoitti asiaa niin, että kukaan ei halua kuunnella, vaan kaikki haluavat vain kertoa hänelle, miten pitäisi olla. Kukaan ei halunnut kohdata sitä lasta.
Resurssien puute
Lammi kertoo tyttärensä kuvailleen ADHD:ta niin, että päässä olisi päällä kymmenen radiokanavaa yhtä aikaa tai monta ihmistä huutaisi yhteen ääneen.
– Kun mietitään tilannetta, että on pieni lapsi, joka kamppailee ympäristön ärsykemyrskyn keskellä parhaansa yrittäen ja sitten häntä jatkuvasti moititaan, että et taaskaan kuuntele ja oletko tyhmä, niin siinähän auktoriteetti musertaa pienen ihmisen minäkuvan ja itsetunnon ihan kokonaan. Ja kun tarpeeksi monta kertaa sanotaan, ettei motivaatiota ole, niin siitä tulee itseään toteuttava ennuste.
Lammi toteaa myös nykyisen kouluympäristön olevan lapsille paineisempi kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.
– Omassa nuoruudessani kasi oli hyvä numero, enää sen tason oppilas ei ole hyvä.
Kirjassa kuvataan, miten pikkuhiljaa äidin avun anelu lapselle vaihtuu raivoon siitä, ettei kukaan usko eikä auta. Mistä Lammi ajattelee sen johtuneen, ettei apua saanut?
– Kaikkihan liittyy siihen, että lasten ja nuorten kanssa työskentelevät varhaiskasvatuksen, terveydenhuollon ja sosiaalialan ammattilaiset ovat hyvin ylikuormittuneita. He tekevät valtavan vastuullista ja merkittävää, yhteiskunnalle kriittistä työtä, hyvin pienillä resursseilla, joista jatkuvasti leikataan lisää samaan aikaan, kun tarve kasvaa. Uskallan sanoa, että siellä on paljon ihmisiä, jotka ovat musertuneita työtaakan alle ja yrittävät vain selviytyä. En usko, että kukaan meille pahuuttaan selkänsä käänsi.
Diagnoosin jälkeen
Ratkaisevaksi muodostui lopulta eräs matalan kynnyksen palvelun työntekijä, joka kehotti perhettä hakeutumaan tutkimuksiin. Lammi vei yläasteikäisen tyttärensä saman tien yksityiselle lääkärille, ja tutkimusjakson jälkeen diagnoosi oli harvinaisen selvä.
Se ei kuitenkaan ollut pelkästään helpotus. Lammi kertoo kokeneensa valtavaa syyllisyyttä siitä, miksei ollut ymmärtänyt viedä lasta tutkimuksiin yksityisen terveydenhuollon puolelle aiemmin. Hän kertoo kysyneensä jälkikäteen myös koulupsykologilta, miksei tämä ollut ehdottanut tutkimuksiin hakeutumista – vaan päinvastoin.
– Hän sanoi, ettei diagnoosi olisi muuttanut mitään, koska resurssit ovat mitä ovat. Mutta jos he olisivat sanoneet epäilevänsä tällaista, olisin voinut viedä lapsen tutkimuksiin itse, kuten sitten lopulta teinkin. Mutta ei minulle tullut mieleenkään olla uskomatta ammattilaisia, jotka sanovat, että syytä tutkia ei ole.
”Hän sanoi, ettei diagnoosi olisi muuttanut mitään, koska resurssit ovat mitä ovat.”
Aluksi tytär itse koki diagnoosin leimaavaksi. Apua ja tukea alkoi kuitenkin järjestyä pikkuhiljaa vasta, kun ”vaivalla” oli nimi.
Lammi huomauttaa, että ympäristön suhtautumisella voi olla ratkaiseva vaikutus ADHD-lapseen ja koko perheen jaksamiseen. Hän kertoo työpaikan ymmärtävällä suhtautumisella olleen itselleen valtavan suuren merkityksen. Lammi sanoo kohdanneensa myös vertaisia, jotka jaksoivat muistuttaa, miten tärkeää on, että lapsella on vanhempi, joka uskoo lapseen eikä anna periksi.
Kaikilla lapsilla välittävää aikuista ei elämässään kuitenkaan ole tai jos onkin, aikuisella ei välttämättä ole osaamista tai voimavaroja hankkia lapselle tämän tarvitsemaa tukea. Ilman apua voivat silloin helposti jäädä juuri ne lapset, ketkä sitä eniten tarvitsisivat.
Niille, jotka avun ja tuen resursseista ja niiden jakamisesta päättävät, Lammilla on terveisiä:
– Nämä ovat ne ihmiset, jotka rakentavat meidän tulevaisuutemme ja maksavat eläkkeemme. Varhaiskasvatus on aivan ratkaisevassa roolissa, siellä on jo ihan pienten lasten kanssa valtavia haasteita. Jos nämä lapset tunnistettaisiin ja vanhemmat saisivat ymmärrystä, vertaistukea ja opastusta, niin uskon, että meillä kaikilla olisi aika paljon parempi tulevaisuus edessämme.
uutiskirje 