Pitkin vuotta käyty kummallista keskustelua siitä, onko ADHD ”muotisairaus” vai ei, vai eikö ehkä sairaus ensinkään. Ja jos se ei ole sairaus, pitääkö sitä hoitaa?
Vaikka ADHD:n patofysiologia on vielä osin arvoitus, se näkyy ryhmätasolla sekä aivojen rakenteessa että toiminnassa. Se, että aivokemia toimii eri tavalla kuin ihmisillä keskimäärin, ei ole trendi. Erotusdiagnostiset haasteet ovat sitten asia erikseen.
Nykyisenlaisessa ympäristöön sopeutumista ADHD vaikeuttaa huomattavasti. Tästä seuraa paljon inhimillistä kärsimystä. Se olisi siten epäinhimillistä jättää hoitamatta.
Ehkä patologisoivaa käsitystä olisi kuitenkin syytä päivittää ja laajentaa. Nimittäin ominaisuus, joka vaikeuttaa sopeutumista moderniin ympäristöön, on voinut helpottaa sitä aiemmin ihmisen kehityshistoriassa.
Tässä ajassa on opittava selviytymään tämän ajan säännöillä, ei luolamiesten. Mutta ehkä parempi ymmärrys voisi muuttaa suhtautumista neuropoikkeavuuteen vivahteikkaammaksi.
Tuoreen tutkimuksen mukaan lajimme historiassa ADHD:sta on saattanut olla merkittävää evolutiivista hyötyä. Tätä testattiin koeasetelmassa, jossa ADHD-piirteiset ihmiset osoittautuivat neurotyypillisiä paremmiksi etsimään ravintoa.
Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ADHD on ilmeisesti edistänyt lajin selviytymistä. Sellaisessa ympäristössä on todennäköisesti ollut hyödyllistä kyetä vaihtamaan nopeasti fokusta, huomata uusia ärsykkeitä, olla fyysisesti aktiivinen, aloitteellinen ja rohkea, nopea reagoimaan ja kiinnostunut monista eri asioista.
ADHD saattoi mahdollistaa nopean päätöksenteon ja reagoinnin ympäristössä, jossa tämä oli elintärkeää. Nykyisessä rakennetussa ympäristössä impulsiivisuudesta ja fyysisestä aktiivisuudesta on pikemminkin haittaa.
Erään tutkimuksen mukaan ADHD-piirteiset nomadit olivat neurotyypillisiä paremmin ravittuja, ja vähän kaikenlaista kokeilleina ja tutkineina mahdollisesti myös kykenevämpiä vastaamaan yllättäviin uhkiin.
Evoluutiossa kymmenen tuhatta vuotta on silmänräpäys.
Joissain tutkimuksissa on korostettu uteliaisuuden roolia. ADHD-piirteisiin kuuluva ylenpalttinen uteliaisuus on helpottanut uusien asioiden oppimista sekä sopeutumista arvaamattomiin ympäristöihin ja niukkoihin resursseihin.
Ihmiset ehtivät elää metsästäjä-keräilijöinä noin 200 000 vuotta, aina nykyihmislajin synnystä neoliittiseen vallankumoukseen asti.
Noin 10 000 vuotta sitten maatalousyhteiskuntaan siirtyminen ja sittemmin teollistuminen muuttivat odotuksia nopeasti: yhtäkkiä pitikin olla aloillaan, kaihtaa riskejä, noudattaa ohjeita, kyetä hyvin toisteiseen toimintaan ja erikoistua.
Entisistä eduista tulikin haittoja. Vaatimukset eivät enää vastanneet sitä, miten evoluutio oli ihmisen valmistanut selviytymään. Tulimme luoneeksi ympäristön, jollaisen vastakohtaan pari miljoonaa vuotta ihmisenkaltaisena lajina oli meitä valmentanut. Sopeutumisemme siihen on yhä kesken.
Evoluutiossa kymmenen tuhatta vuotta on silmänräpäys.
Tunnettu ruotsalainen ADHD-lääkäri Anders Hansen on puhunut paljon siitä, miten ADHD-piirteisten vahvuudet, kuten luovuus, jäävät liian usein huomiotta etenkin koulumaailmassa. Sen sijaan tällaiset lapset saavat aivan pienestä pitäen tottua valtavaan moitteiden vyöryyn.
Käytännössä heitä rangaistaan siitä, että heidän aivonsa toimivat hieman toisella tavalla. Ei tietenkään rangaista huvikseen: osaamista, ymmärrystä ja resursseja ei aina vain ole. Pienryhmiä ja erityisopettajia, noita arjen taikureita, ei riitä läheskään kaikille tarvitseville.
Kaikesta erilaisuuspuheesta huolimatta normaalin alue tuntuu yhä yllättävän kapealta. Yhäkin lapsen tärkein ominaisuus vaikuttaa olevan tottelevaisuus – mikä on toisaalta enemmän kuin ymmärrettävää, kun tietää, millä resursseilla päiväkoteja ja kouluja pyöritetään.
Monille ADHD:n tyyppiominaisuuksista olisi käyttöä nykyäänkin.
Mutta muunkinlaista kyvykkyyttä on. Monet ADHD-piirteiset ovat hätkähdyttävän suoria, lahjomattomia, luovia, energisiä, rohkeita, uteliaita – ja lahjakkaita. Heidän vahvuuksiinsa kuuluvat myös resilienssi, kyky kyseenalaistaa asioita ja ”hyperfokusoitua”. Seikkalunhalusta ja riskinottokyvystäkin voi olla hyötyä, ja voimakkaat tunteet voivat tehdä elämästä paitsi tuskallisempaa, myös värikkäämpää.
Kuka sitä tuntematonta marjaa tai sientä muinoin maistoikaan, uskaltautui metsästämään, löysi uusia apajia ja keksi uusia tapoja toimia, huomasi uhat ja hääti tunkeilijat, ei jäänyt odottelemaan ohjeistusta?
Monille ADHD:n tyyppiominaisuuksista olisi käyttöä nykyäänkin. Vieläkin on ympäristöjä ja tehtäviä, joissa riskinottokyvystä, innovatiivisuudesta ja impulsiivisuudestakin on etua. Jos näitä ominaisuuksia pyritään systemaattisesti tukahduttamaan, ne voivat löytää erilaisia vähemmän rakentavia väyliä toteutua.
Osittain uudet tutkimukset vastaavat kysymyksiin, joita olen pyöritellyt mielessäni jo vuosikymmeniä – enkä varmasti ole ainoa. Pitäisikö ympäristöäkin vähän fiksata?
Miten voidaan päivitellä lasten liikkumattomuutta, kun on ensin opetettu ne istumaan tuntikausia paikallaan, kielletty kiipeämästä puuhun ja varoitettu juoksevaa kaatumasta? Tai odottaa nuorilta ajattelua ”laatikon ulkopuolelta”, kun on ensin yritetty parikymmentä vuotta ahtaa sekä ihmistä että tämän ajattelua laatikkoon? Odottaa ihmisiltä aloitteellisuutta, jos heidät on kasvatettu ennen kaikkea kuuliaisuuteen?
Ehkä haastaviksi koetut lapset haastavat ympäristöään joskus myös aiheesta. He pakottavat priorisoimaan yhteyttä ulkokultaisen käytöksen ohi ja asettumaan toisen nahkoihin; yhtäältä soveltamaan lennosta, toisaalta ennakoimaan; toimimaan järkähtämättömän loogisesti ja reilusti. Kuten tietysti lapset muutenkin, mutta neurotyypilliseltä lapselta kasvattaja saa ehkä enemmän anteeksi.
ADHD on poikkeavuus, mutta ei kovin harvinainen sellainen: keskimäärin diagnoosin saaneita riittää joka luokkaan. Johtuipa se mistä hyvänsä, meillä ei ole varaa pilata joka 20. lapsen tulevaisuutta sen enempää samaan muottiin survomisella kuin vähättelyllä ja välinpitämättömyydelläkään.
uutiskirje 
