Mäntän kuvataideviikkojen näyttely Kunnioita isääsi ja äitiäsi antaa kysymykseen joitakin vastauksia.
Nyt 16. kertaa järjestettävän näyttelyn teema on ikuinen ja aina yhtä ongelmallinen. Suhdettaan isään ja äitiin itsetutkistelun kautta pohtii 50 taiteilijaa tai taiteilijaryhmää Suomesta ja Virosta.
Näyttelyn perusvire on haastava ja lohdullinenkin. Jokaisella meillä on tämänsä, viha-rakkaussuhde vanhempiimme. Mutta äiti on aina äiti ja isääkään ei jokaisen välttämättä tarvitse murhata.
Sampsa Sarparannan realistinen teos Minun pitäisi revetä kahtia kuvaa äidin roolia kahden tyttären ja pienen pojan välissä. Kysyy todellisen diplomaatin taitoa olla puolueeton lasten loputtomien vaatimusten edessä. Äitienpäivän ruusut puolestaan kertoo epäonnistuneen kasvatuksen lopputuloksesta. Äiti ja tytär vetävät viinaa omissa oloissaan murjottaen, toistensa ohi katsellen.
Juhannus 2009 -teoksessa keski-ikäinen mies hymyilee väkinäisesti Suomi-paidassaan, maahanmuuttajan oloinen poika mustassa hupparissaan nauraa. Kokko loimuaa taustalla. Suomi on murroskohdassa kuten vanhemmuuskin. Siirtyykö vai hajoaako perinne?
Pekilon kiinnostavinta antia ei yllättäen olekaan taitelijoiden pohdinta suhteistaan vanhempiinsa, vaan heidän kuvakielensä heijastuspinta lapsuuteen. Ilkka Väätin 85-vuotiaan ompelija-äidin pannulaput ja muut virkkaukset ovat kuin taiteilijan töiden luonnoksia värimaailmaltaan, jopa muodoiltaan. Väätin työt ovat kunnianosoituksia hänen edelleen ahkerasti virkkaavan äidin kädentaidoille ja surutöitä puutöitä harrastaneelle, jo edesmenneelle isälle.
Näyttelyn useat työt kuvaavat sodassa siipeensä saaneita vanhempia ja sotavammaisuutta fyysisesti ja emotionaalisesti sukupolvesta toiseen. Riipaisevimmillaan sota kontekstualisoituu Seppo Salmisen teoksessa Keskeneräinen. Salminen vietti lapsuuden kesiään sotainvalidien kesäkodissa, jossa sodan silpomat, raajattomat ja luodinreikäiset miehet saivat pikkupojan uskomaan, että ruumiin tarkoitus on tulla silvotuksi.
Pekilossa pohditaan myös ihmisen oikeutusta erilaisuuteen perhekäsitysten muuttuessa ja poliittisten, uskonnollisten ideologien oikeutusta suhteessa vanhemmuuteen sekä yksinäisyyttä.
Monet näyttelyn teokset herättävät kysymyksen, onko perhe enää yhteiskunnan perussolu vai pelkästään ongelmasolu. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Suomessa on astunut voimaan 140 000 avioeroa.
Sirpa Särkijärven 9-osainen maalaus kuvaa eri sukupolvia eri elämäntilanteissa. Puhutteleva kokonaisuus. Missä ja miten elämän eväät, taidot ja -arvot opitaan ja omaksutaan?
Perhearvojen suhteen media on kääntänyt maailman ylösalaisin. Julkisesta on tullut yksityistä ja yksityisyydestä julkista. Kotioven sulkeminen ei takaa yksityisyyttä enempää kuin intimiteettisuojaakaan. Juoruista henkisyyden eväänsä saavien tirkistelijöiden valtakunnassa kotirauha on muuttunut hauskaksi kertakäyttöpilaksi.
Hienossa seinämaalauksessa Jouko Lampisen isä ja äiti sanovat tahdon, ja vannovat rakkautta elämänsä loppuun saakka. Tuula Lehtisen vanhemmat tanssahtelevat ja astuvat varpaillekin posliinikengissään veikeässä installaatiossa Ainon ja Laurin posliinitanssi. Lehtinen on idearikas ja kekseliäs taitelija, jonka teos kutittelee hymykuoppia kovin vakavahenkisessä, jopa ahdistavassa näyttelyssä.
Valokuvataiteilija Raakel Kuukan työssä on hänen äidiltään saama liikuttava kirje, jossa äiti kritisoi tyttären päätöstä ryhtyä taiteilijaksi. Vaikka äiti hieman syyllistääkin, hän on ollut selvästikin ylpeä kirjoittaessaan kuoreen Kuvaamataidon Lehtori Raakel Kuukka. Taitelija prosessoi edelleenkin äitinsä toiveita ja odotuksia ja yrittää eläytyä äitinsä silloiseen elämäntilanteeseen. Teos on käsitetaidetta parhaimmillaan.
Ilkka Tolosen digitaalinen valokuvavedos The end kertoo syövän etenemisestä koskettavasti. Vitaalinen isä nujertuu syöpään, ja sen myötä 70-luvun kuvien perheidylli haihtuu kivettyen kuviin nostalgiaksi, kaipuuksi ja ikäväksi.
Kovin harmonista kuvaa suomalaisesta ja virolaisesta perhe-elämästä näyttely ei luo. Teoksista kuvastuu tietynlainen ikuisen nuoruuden illuusio ja kammo vanhenemista kohtaan.
Sampsa Virkajärven 17-minuuttinen videoteos Sun kanssas sukeltaa isän ja pojan suhteeseen pojan näkökulmasta. Kertoja toteaa, että kulutusjuhla kesti sodan jälkeisen sukupolven verran, kunnes maailma paljasti rajansa:
”Teidän ikäpolvenne kulki hirsitorpista kehityksen huipulle. Me aloitimme huipulta. Missä olemme nyt?”
Sirpa Särkijärvi viestittää Väsynyt -teoksellaan, miten perheen historia koetaan usein ristiriitaisesti sekä taakkana että vahvuutena. Halu jatkaa perinteitä tulkitaan uutuuden viehätystä korostavassa kulttuurissa takertumiseksi menneisyyteen. Kuitenkin identiteetti koetaan vajaaksi, jos yhteys juuriin katkeaa. Velvollisuudet vanhempien ja isovanhempien edustamia sukujuuria ja perinteitä kohtaan ovat ristiriidassa riippumattomuutta ja yksilöllisiä valintoja etsivän mielenlaadun kanssa.
Näyttelyn kuraattori, Suomen kuvataidekriitikoiden eliittiin kuuluva Otso Kantokorpi puski näyttelylle teeman, joka koskettaa meitä kaikkia, häntäkin.
Muutama vuosi sitten hän kirjoitti: ”Ja kuinka vieras pitää vieraan olla ollakseen ’vieras’. Enhän minä ymmärtänyt edes äitiäni.” Kokoamansa näyttelyn myötä Kantokorpi arvelee ymmärtävänsä äitiänsä vähän paremmin.
Ylitsepursuavan runsas ja hieman sekavasti ripustettu näyttely viiltää syvältä, ja tarjoaa varmasti ”jokaiselle jotakin” kosketuspintaa aiheeseen. Lähes kaikkien taiteenlajien tavaramarkkinat on myös näyttelyn heikkous syvyyssuunnassa. Katokorvelle on käynyt kun hölmöläiselle kuormanteossa. Jos kerta valitsen tuon, niin valitsen kyllä tuonkin ja tuonkin teoksen installaatioista videoihin, maaluksista käsitetaiteeseen.
– Halusin teeman, josta kukaan katsoja ei voi olla ulkopuolinen ja teeman, joka jäisi elämään ihmisten mieliin. Toivon, että katsoja vuosien kuluttuakin muistaa edes yhden teoksen, joka sytytti silloin aikoinaan, perustelee Kantokorpi runsaudensarveaan.
Juuri niin tapahtuu. Matti Peltokankaan 80, osa veren tuhrimaa kirveenvartta ja hänen äitinsä ja siskonsa hyvästelemässä sotaan lähtevää isää. Työ on kesken, taiteilija veistää joka vuosi syntymäpäivänään yhden lisää. Isänsä poika.
Kunnioita isääsi ja äitiäsi – näyttely Mäntässä on avoinna 31. elokuuta saakka.
uutiskirje 