Pintaa syvemmältä
Viime sunnuntaina Israelin armeija ja poliisi pitivät yhteiset harjoitukset valmistautuen palestiinalaisten odotettavissa oleviin mielenosoituksiin. Poliisikomentajan kertoman mukaan poliisilla on nyt 50 prosenttia enemmän ”ei-tappavia” aseita kansanjoukkojen hajottamiseksi, jotta uhrien määrä pysyisi alhaisena.
Kannustettavaa suunnittelua tietenkin. Tulee vain mieleen, voisiko tämän ajattelun laajentaa myös varsinaisten asevoimien piiriin? Nythän Israel on joutunut vaikeuksiin sekä Turkin että Egyptin kanssa, koska aseita on käytetty liian tehokkaalla tavalla.
Turkin hallitus on pitkään odottanut anteeksipyyntöä välikohtauksesta, jossa Israelin kommandojoukot surmasivat yhdeksän Gazan avustussaattueen turkkilaista jäsentä kansainvälisillä vesillä viime vuoden toukokuussa, mutta sitä ei vain ole tullut. Sotilaalliset ja diplomaattiset suhteet ovat sen vuoksi säästöliekillä.
Israel ei taivu pyytämään anteeksi turkkilaisten surmaamista avustussaattueen Mavi Marmara -laivalla.
Kairossa taas Israelin suurlähetystön väki joutui pakenemaan kansanjoukkojen vihaa arabeiksi pukeutuneina. Yhtenä syynä raivoon oli taannoinen välikohtaus, jossa israelilaiset – ilmeisesti vahingossa – ampuivat viisi egyptiläistä rajavartijaa. Siitäkään ei ole tullut anteeksipyyntöä.
Turkin tapauksessa virkamiehet pääministerin johdolla ovat käyttäneet satoja työtunteja asian pohtimiseen, israelilainen lehtimies toteaa. Tämä ei kuitenkaan johtanut mihinkään. Ilmeisesti katsotaan, että anteeksipyyntö olisi heikkouden merkki. Tämän tuloksena ystävien määrä kuitenkin vähenee. Kohta on enää Yhdysvallat jäljellä.
Amerikanjuutalainen lehtinainen Caroline Glick pysyy lujana Israelin voimapolitiikan takana. Hän on Jerusalem Postin varapäätoimittaja ja ahkera kolumnisti, mutta sen ohella hän toimittaa myös satiiriohjelmaa. Siinä esitettiin heti Mavi Marmaran välikohtauksen jälkeen videopätkä, jossa arabeiksi pukeutuneet ja veitsiä heiluttaneet miehet lauloivat englanniksi renkutusta, jonka mukaan Gazassa ”ei ole ihmisiä kuolemassa – sen vuoksi parasta mitä voimme tehdä, on kehittää kaikkein suurin hämäys”.
Monet pitivät sitä surmattujen aktivistien mauttomana ja rasistisena pilkkaamisena, mutta Israelin pääministerin lehdistötoimisto ihastui siihen ja lähetti sitä sähköpostitse ympäri maailmaa. You Tubessa videopätkä sai ensimmäisenä päivänä melkein miljoona katsojaa.
Norjan joukkomurhien jälkeen Jerusalem Post tuomitsi pääkirjoituksessaan teot, mutta kehotti samalla Norjaa ottamaan maahanmuuttokriittiset mielipiteet paremmin huomioon ja suojelemaan ”eurooppalaisia arvoja” – eli siis liikkua joukkomurhaajan toivomaan suuntaan.
Glick, jonka kirjoituksia (samoin kuin esimerkiksi Jussi Halla-ahon tekstejä) Anders Behring Breivik pitkässä manifestissaan mainitsee ajattelunsa lähteiden joukossa, paheksui kolumnissaan kaikkia pyrkimyksiä taustoittaa Norjan kaltaisia terroritekoja islaminvastaisten ajattelijoiden kirjoituksilla.
Jerusalem Postin toinen kolumnisti Barry Rubin taas väitti, että Breivikin hyökkäyksen pääkohteena olleessa työväenpuolueen nuorten leirissä pyrkimys oli edistää terroritoimintaa muun muassa tukemalla Palestiinan valtion perustamista.
Kun Norjan ulkoministeriön valtiosihteeri vastasi näihin kirjoituksiin, lehti pyysi pääkirjoituksessaan anteeksi Norjalta kirjoitusten aiheuttamaa mielipahaa ja piti edellisen pääkirjoituksen viittauksia monikulttuurisuuden ja maahanmuuton vaaroihin turhina. Tästä taas Glick kimpaantui ja totesi, ettei hän ollut etukäteen tietoinen tästä anteeksipyynnöstä. Se ei myöskään vastaa hänen käsityksiään – edellinen pääkirjoitus (hänen kirjoittamansa?) kun oli ”hyvin argumentoitu ja empaattinen”.
Glick lisäsi, ettei hän ei itse tule vaatimaan, että Norjan hallitus pyytäisi häneltä anteeksi ”perusteetonta hyökkäystä” häntä vastaan. Hän ei vaadi, että Norjan hallitus ja maan eliitti pyytäisivät anteeksi, että ne ovat loukanneet hänen sotavoimiensa, hänen maansa ja hänen kansansa kunniaa. Hän ei vaadi, että Norja pyytäisi anteeksi, että juutalaisten vapautta harjoittaa uskontoaan on rajoitettu Norjassa. Hän ei vaadi, että Norja pyytäisi anteeksi, että se on verrannut Israelia Natsi-Saksaan ja kunnioittanut norjalaisia natseja. (Viimeinen kohta viittaa kirjailija Knut Hamsuniin, sitä edellinen kosher-teurastuksen kieltoon.) Hän ei tule esittämään tällaisia vaatimuksia, koska ”tiettyjä tekoja ei kerta kaikkiaan voi antaa anteeksi”.
Tämähän selittää, miksi anteeksipyyntö ja anteeksianto ovat niin vaikeita asioita tietyissä piireissä Israelissa. Oma joukko on aina oikeassa ja muut aina väärässä.
Caroline Glick ei ole tässä joukossa mikään ulkopuolinen, vaikka onkin syntynyt Chicagossa ja kasvanut siellä – heti opintonsa jälkeen vuonna 1991 hän muutti Israeliin. Hän liittyi Israelin armeijaan ja erosi siitä viisi vuotta myöhemmin kapteenina.
Glick on osallistunut neuvotteluihin palestiinalaisten kanssa ja toiminut pääministeri Benjamin Netanjahun ulkopoliittisena neuvonantajana. Hän toimii strategian tutkijana ja on luennoinut taktisesta sodankäynnistä Israelin sotakorkeakoulussa. Hänet nimettiin vuonna 2003 Israelin vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi.
Mutta miksi nämä sotaharjoitukset tulevia mielenosoituksia vastaan? Kun YK:n yleiskokous ensi viikolla aloittaa syyskautensa, keskeisenä puheenaiheena tulee olemaan keskustelu Palestiinan asemasta. Palestiinalaisilla on suuria odotuksia, ehkä liiankin suuria. Itsenäinen Palestiina ei pääse YK:n täysjäseneksi, sen Yhdysvallat estää vetollaan turvallisuusneuvostossa. Jos kysymys menee yleiskokoukseen Palestiina voi päästä YK:n tarkkailijavaltioksi, mutta tämä ei ehkä vastaa alkuperäisiä odotuksia.
”Tikkapeliin pimeässä liittyy tiettyjä vaaroja, varsinkin jos peliin osallistuu lukuisia kilpailijoita huoneessa, jossa on paljon ihmisiä eikä kenelläkään ole selvää tavoitetta.” Näin kirjoitti Haaretz-lehden kolumnisti Bradley Burston tiistaina. Siitä huolimatta hän esitti kymmenen syytä viedä Palestiinan asia YK:hon.
Israelin hallitus toivoo puolestaan palestiinalaisille mahdollisimman huonoa tulosta ja valmistautuu senkin vuoksi katkeriin mielenilmaisuihin. Toisaalta myös Länsirannan siirtokuntien asukkaat ovat tulleet yhä väkivaltaisemmiksi. Äärioikeistolaisen Kach-liikkeen ranskalainen haara on lähettänyt sotilaallisen koulutuksen saaneita jäseniään Länsirannalle ”puolustamaan” siirtokuntia syyskuun lopulla.
”Diplomaattisen tsunamin” lähestyessä Israelia sotilaiden ja poliisien yhteiset harjoitukset saattavat olla jopa myönteinen merkki.
lehti 