Vaikeavammaisten kuntoutuksen kytkentä lainsäädännössä Kelan vammais- ja hoitotukeen aiheuttaa ongelmia asiakkaille.
Kuntoutuksen ja tuen kytkentä on Kelan tutkimusosaston selvityksen mukaan johtanut toimintamalliin, jossa ikä ja työkyky ovat vaikuttaneet vaikeavammaisen kuntoutukseen oikeutetun kohderyhmän määrittymiseen tavalla, joka ei liene lain alkuperäinen tavoite.
Vain noin 10 prosenttia Kelan vaikeavammaisten kuntoutusta saaneista kuuluvat aktiiviseen työvoimaan, ja merkittävä osa lapsena vaikeavammaisten kuntoutusta saaneista menettää tämän oikeuden viimeistään täytettyään 16 vuotta.
Kytkentä ei takaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaisen kuntoutuksen toteutumista, minkä vuoksi Kelan järjestämisvelvollisuuden piiriin kuuluvat henkilöt tulisi määrittää uudelleen.
Kelan selvityksessä kuvataan niitä erityistilanteita, jotka ovat syntyneet Kelan järjestämisvelvollisuuden alaisen vaikeavammaisen kuntoutuksen ja vammais- ja hoitotukikytkennän seurauksena.
Kuntoutuksen järjestämisen yleinen vastuu on säädetty julkiselle terveydenhuollolle siltä osin kuin kuntoutus ei kuulu muiden tahojen järjestettäväksi.
Asiakaslähtöiseen kuntoutukseen
Vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen järjestäminen tuli Kelan lakisääteiseksi toiminnaksi vuonna 1991. Saadakseen Kelan järjestämää kuntoutusta vaikeavammaisen henkilön tulee olla alle 65-vuotias ja hänen tulee saada vähintään korotettua alle 16-vuotiaan vammaistukea, korotettua 16 vuotta täyttäneen vammaistukea tai eläkettä saavan korotettua hoitotukea.
Lääkinnällisen kuntoutuksen järjestämisvelvollisuutta koskevaa lainsäädäntöä kehitettäessä on Kelan mukaan varmistettava, että yksilö saa asuinkunnastaan riippumatta yhdenvertaisesti ja oikea-aikaisesti lääketieteellisesti perusteltua kuntoutusta tarpeen, ei vamman vaikeusasteen, perusteella.
Hyvä ja asiakaslähtöinen kuntoutuskäytäntö on mahdollista järjestää monen toimijan yhteistyöllä, mutta se edellyttää lainsäädännön selkeyttämistä, koulutusta ja kansallisesti yhteistä näkemystä olemassa olevien resurssien käytöstä.
Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisen, tarve- ja tavoitelähtöisen kansallisen kuntoutuskäytännön rakentuminen edellyttää myös koordinoitua kuntoutuksen ohjausta ja kuntoutuksen tutkimuksen lisäämistä, jotta kuntoutuksen kohdistumista, ajoitusta, tavoitteellisuutta, prosessia ja vaikuttavuutta sekä vaikutusten seurantaa voidaan parantaa.