Teos sai ilmestyttyään ristiriitaisen vastaanoton. Sen ensimmäinen painos tosin julkaistiin Yhdysvalloissa, mutta supistettuna ja nimeä myöten alkuperäistä tarkoitustaan vääristäen. Dokumentti haluttiin mitätöidä. Koska Goldman ei ollut saanut lupaa palata Yhdysvaltoihin, kustantamo toimi kirjailijan selän takana.
Koko teos suomennettiin ja julkaistiin 2010. Sen voi lukea muistelmateoksena tai ideologisena puheenvuorona, todistusarvo ei siitä muutu.
Kaunasissa syntynyt Emma Goldman oli baltianjuutalainen. Hän oli asunut lapsuudessa kolme vuotta Petrogradissa, Pietarissa. Perheen kehnon taloudellisen tilanteen vuoksi koulunkäynti piti jättää ja mennä töihin tehtaaseen.
Tuli toimia arjessa, olla aktivisti käytännön tasolla. Siinä Emma Goldmanin periaate.
Vallitsevaan maailmanmenoon ja eriarvoisuuteen hän ei voinut suhtautua olankohautuksella. Emansipaatiopyrkimykset kytivät vaikka naisasialiikkeestä tai sukupuolten välisestä tasa-arvosta tuskin tuolloin puhuttiinkaan.
Paremman elämän toivossa perhe muutti Yhdysvaltoihin.
Vapaan maailman suurpääoman rautaiset lait eivät jättäneet tilaa poikkeaville mielipiteille tai illegaaliselle yhteiskunnalliselle osallistumiselle. Tämä ei kiihkeää mielipidevaikuttajaa estänyt hakeutumasta muutosta ajavien joukkoihin. Voimakkaimmin New Yorkiin asettuneeseen Goldmaniin vaikutti anarkistiliike. Alettiin puhua ”Punaisesta Emmasta”.
Toivon valo Venäjällä…
Saatuaan vuoden vankilatuomion muun muassa promiskuiteetin (=sukupuolten vapaa yhteiselämä) vuoksi ja esiintymisistään kielletyissä kokouksissa anarkokommunistina itseään pitänyt aikakautensa edelläkävijä ja rämäpää näki toivon Venäjän vallankumouksessa. Siihen sisältyi mahdollisuus romuttaa keskitetyn valtion idea.
Seurasi maasta karkotus vasemmistolaisen radikalismin vuoksi Neuvosto-Venäjälle joulukuun lopulla 1919. Eikä se niin vastenmielistä ollut. Sydän sykki jo valmiiksi: suuri halu oli uudelta pohjalta päästä rakentamaan parempaa maailmaa.
Amerikkalainen karkotettujen ryhmä saapui nuoreen sosialistiseen valtioon Suomen kautta, suljetuissa junanvaunuissa. Vaikka päivä oli kylmä ja maa lumen peitossa, mielessä kukoisti kevät. Vallankumouksellinen Venäjä – pyhä maa!
Päästiin tapaamaan neuvostoeliitin vaikutusvaltaisia johtohahmoja. Jopa Kremlin portit avautuivat. Järjestyi juttutuokio itse kansankomissaarien kaikkivoivan johtajan Lenin kanssa.
… ja unelman loppu
Unelmat kuitenkin karisivat nopeasti. Kriittinen tarkastelu ei voinut olla havaitsematta juhlapuheiden ja todellisen elämän ristiriitaa.
Jonkin aikaa terävä nainen epäili omia vaikutelmiaan. Mutta poliittisen sorron, pakkotyön ja sananvapauden tukahduttamisen keskellä ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa itselleen, että tämä ei ollut tavoittelemisen arvoinen elämä.
”Amerikan vaarallisin nainen” pettyi Venäjään. Hän otti etäisyyttä kaadereiden etujoukkoon ja jättäytyi tarkoituksella sivuun tarjolla olleista hallinto- ynnä muista johtavista tehtävistä. Ajatusmalli anarkismin myötä saavutettavasta paremmasta maailmasta kuoli. Jäljelle jäi vain Leninin akrobaattitemppu.
Sen sijaan palavamielinen kansalaisaktivisti kulki riippumattoman vallankumousmuseon mukana kiskoilla eri puolilla maata. Vähintään yhtä arvokasta kuin tavata Petrogradissa ulkomaisia delegaatioita tai osallistua erilaisiin näytöksiin oli päästä tutustumaan ihmisten elämäntilanteisiin. Tavata heitä toreilla ja työpaikoilla kansalaissodan melskeisissä oloissa.
Vuonna 1921 matruusit Kronstadtissa nousivat kapinaan. Vaadittiin bolševikkikomennosta vapaita vaaleja, kokoontumisvapautta, aseellisten joukkojen riisumista ja niin edelleen. Merisotilaat halusivat paluuta todellisten neuvostojen hallitukseen. Kapina kukistettiin suurella ylivoimalla.
Tragedian jälkeen Emma Goldman totesi, ettei voinut vastaanottaa sellaiselta hallitukselta, jonka kädet olivat Kronstadtin rohkeiden merimiesten veren tahraamat, edes leipäannosta.
Ei luottanut massoihin
Goldman oli yksilöanarkisti. Hän ei luottanut massoihin eikä halunnut kuulua järjestöihin. Tuli toimia arjessa, olla aktivisti käytännön tasolla.
Marxin mukaan yhteiskunnallinen vallankumous on mahdollinen ainoastaan sellaisissa maissa joiden teollisuus on riittävän kehittynyttä. Vain sen seurauksena voi syntyä vastarintaa. Goldmanin mukaan tämä yksin ei riitä. Tarvitaan lisäksi yhteiskunnallinen tietoisuus, eräänlainen massapsykologia. Se Venäjällä oli. Mutta innostus tukahdutettiin proletariaatin diktatuurin myötä.
Samalla kun todellisuus tarjosi lisää hälyttäviä näyttöjä bolševikkien hallinnoiman yhteiskunnan vääristymistä ja sosiaalisesta rujoudesta Emma Goldman kohtasi ympärillään sankareita. Tällaisina hän näki anarkismin teoreetikkoruhtinaan Pjotr Kropotkinin, sosialistivallankumouksellisen Maria Spridinovan ja ukrainalaisen talonpoikaiskapinan myyttisen johtajan Nestor Mahnon. Silti laajassa katsannossa tuli mahdottomaksi nähdä anarkismille tulevaisuutta johtavan puolueen kontrolloimassa maassa. Ja Emma Goldman jos kuka heilutti anarkismin lippua.
Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä. Suomentanut Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas 2011. 345 sivua.
uutiskirje 
