Kirjansa lukeneet tiesivät odottaa, että teatteri-illasta ei selviä ilman jälkimmäisen kaltaista tunnekuohua.
Ennalta tulleet tiedot näytelmän julkipanosta antoivat odottaa jotain aivan uutta. Sitä se myös oli. Live-elokuvaa teatterin näyttämöllä, ovat tekijät määritelleet tuotoksensa. Lavalla on enemmän kameramiehiä ja muuta henkilökuntaa kuin näyttelijöitä. Näyttelijät puhuvat kameralle, josta kuva heijastuu livenä lavan yläosaan.
Sotkua?
Ei sitten ollenkaan.
Lopputulos on mielenkiintoista teatteria, jossa koskettava tarina kerrotaan yhdistellen erilaisia kerronnan tapoja.
Alkuhämmennystä ei kuitenkaan käy kieltäminen.
Ennennäkemätön ja -kokematon esitystapa on syynä siihen, että huomio tulee esityksen alkuvaiheessa kiinnittyneeksi ennen muuta tekemisen tapaan, ei sen sisältöön. Sisältö imee puoleensa vasta, kun uuden tavan outouteen tottuu – siihen että mustiin pukeutuneet kameramiehet liikkuivat näyttämöllä enemmän kuin näyttelijät. Viimeistään katsoja oli kiinni tarinassa, kun kuvauksen kohteena olevan perheen pahan olon lähde, isän väkivalta ”hyppää silmille” ja alkaa vavahduttaa yltyäkseen suorastaan painajaismaiseksi perhehelvetiksi.
Näyttelijänä tunnetun Peter Franzenin osin omiin kokemuksiin perustuvan kirjan pohjalta tehty näytelmä on kuvaus 7-vuotiaan pojan kasvusta 1970-luvun Keminmaalla. Kahden lapsen elämä synkkenee, kun isän väkivalta murentaa perheidyllin.
Kyseessä on huikea elämys, ennennäkemättömällä tavalla toteutettu riipaiseva tarina pikkupojan matkasta, jolla vaihtuvat ilon ja kauhun, pelon ja vihan, sekä turvattomuuden ja rakkauden hetket.
Näytelmässä oli tärkeätä säilyttää Franzenin kirjassaan kiitetyllä tavalla vaalima pikkupojan näkökulma. Perinteinen keino olisi ollut tuoda näyttämölle lapsia tai aikuisia esittämään heitä. Ohjaaja Janne Reinikainen ei työryhmineen lähtenyt tälle tielle. He halusivat löytää erilaisen tavan, jolla oli varmasti mahdollista toteuttaa tuo tärkein, saada esiin lapsen näkökulma.
Valintansa oli oivallinen. Se vie katsojat pikkupojan maailman sisälle. Poika on koko ajan näyttämöllä, vaikka ei olekaan. Äiti ja isä, mummo ja vaari puhuvat hänelle, vaikkei hän siinä fyysisenä henkilönä olekaan. Hänen äänenään toimii lavan sivustalla Ona Kamu tapahtumien ollessa käynnissä lavan keskustan rivitalon sisällä, samalla tavalla kuin siskon ääni Anna Paavilainen lavan toisella sivustalla.
Entä sitten ratkaisut, joilla kuvataan tapahtumapaikat, tavat joilla näyttämö muuttuu maantieksi, koulun pihaksi, mummolaksi, uimarannaksi? Neuvokkuus ei kun jatkuu.
Näyttämön etualalla on yksityiskohtaisesti Kemiä esittävä pienoismalli. Kameramiehet ilmestyvät oikean hetken koittaessa sen oikeaan kohtaan kyykkimään ja pienoismalli näkyy valkokankaalla.
Maantiellä ajoa oli kuvattu etukäteen, mutta ratti on vaarin – Antti Litja – käsissä lavasteiden takana ihan oikeasti, vaikka kohtaus näkyikin valkokankaalla.
Koulun pihakohtauksessa apuna ovat Aku Ankka -peleistä tutut pikkuriikkiset leikkinuket, kameran valkokankaalle suurentamina nekin.
Mummola taas löytyy lavan sivustalta, tosin valkokankaan avustamana. Mummolakohtauksessa tulee esiin yksi kuvaustavan erityinen lisäarvo. Sen ansiosta on mahdollista nähdä Litjan ilmeet valkokankaalta hänen kertoessaan kauhutarinaa sitä silmät pyöriskäisinä kuunnelleille lapsenlapsilleen.
Uimarantakohtauksessa taas yksinkertaisuus on kunniassaan. Pikkupojan kauhun hetkiäkin sisältänyttä uimaretkeä meren uumenissa kuvaamaan ei tarvita kuin pieni akvaario, vähän mutaista vettä, käsi vettä sekoittamaan ja kamera.
Tumman veden päällä ei ole uudenlainen kokemus vain katsojille. Sen täytyy olla sitä myös näyttelijöille. Puhua teatterin lavalla kameralle. Olla siis teatterin lavalla ikään kuin elokuvaa tekemässä. Kaiken lisäksi normaali kontakti katsomoon puuttuu, kun suurin osa tapahtumista on sijoitettu näyttämölle rakennetun talon ahtauteen, seinän taa.
Ei tuo kokenutta näyttelijäkaartia haitannut.
Suomen Kansallisteatteri: Tumman veden päällä.
Dramatisointi Eva Buchwald, ohjaus Janne Reinikainen, Lavastus Kati Lukka, puvut Tarja Simonen, musiikki Timo Hietala, valot Ville Toikka, videosuunnittelu Jenni Valorinta, kuvasuunnittelu Tuomo Hutri, naamiointi Pauliina Manninen.
Rooleissa: Ona Kamu, Elina Knihtilä, Antti Litja, Anna Paavilainen, Terhi Panula ja Seppo Pääkkönen sekä Mosse Männistö/Daniel Fiander ja Maija Kuparinen/Daniela Helanne.
lehti 