”Kun on aivan lopussa ei tiedä / minne on tullut / katsoo sinne mistä tuli, / ja miekan välähdys, / se on taas siinä edessä”, Mirkka Rekola kirjoittaa.
Rekolan säkeet sopivat hyvin muistisairaan maailmaan, jossa nykyhetki peittyy sumuun, mutta menneisyydessä paistavat sekä aurinko että kuu. Mitä kauemmas ajassa kuljetaan, sitä kirkkaammiksi käyvät näkymät.
Moni on ihmetellyt, miten tiedän niin paljon sukuni vanhoista asioista. Vastaus on dementia. Isä sairastui dementiaan, äiti sairastui dementiaan, isän neljästä siskosta kolme sairastui dementiaan.
Hoitokodissakin kannattaisi tehdä täyskäännös. Kun nykyhetki ei sen tutummaksi tule, kvartaalitaloudesta pälpättävät televisiot suljettaisiin ja vanhukset tyrkättäisiin matkalle kohti nuoruuttaan.
Muistisairaan muisti on veitsenterävä, ja hän muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa vähäisimmätkin sattumukset. Eikä tässä kyllin: dementia myös avaa mielen lukkoja niin, että liian kipeinä vaietut kokemukset purkautuvat sanoiksi.
Vasta viimeisenä kesänä äiti kertoi koirastaan, joka pelkäsi ukkosta. Kun oikukas isä ei päästänyt koiraa ukkosyönä tupaan, se löytyi aamulla rappusilta kuolleena.
On hiukan ristiriitaista kutsua näitä ihmisiä muistisairaiksi, sillä nimenomaan muisti heillä toimii. Hahmottaminen on vaikeaa ja uudet tilanteet pelottavat, mutta vikahan on silloin tiedonkäsittelyssä eikä niinkään muistissa.
Kansakunnan muistia hämärretään parhaillaan sulkemalla museoita, karsimalla kielentutkimusta ja hävittämällä arvorakennuksia, joten kovin vähäpätöisiltä vaikuttavat tietysti muistot, joita raihnaiset vanhukset sisimmässään vaalivat.
Vanhempani eivät hukanneet silmälaseja eivätkä eksyneet metsään. Molemmat loivat ympärilleen oman todellisuutensa: isä taantui lapsuuteen, äidin potema Lewyn kappale -tauti (mikä nimi!) tuotti surrealistisia näköharhoja.
Isä uskoi olevansa jälleen Säkkijärvellä, näki ikkunasta Säkkijärven talot ja huuteli omaa isäänsä hakemaan hänet kotiin. Herkeämättä isä tivasi, mihin hänen vanhempansa ovat joutuneet.
Äidin rutiinit menivät täysin sekaisin, jos kotiavustajien ja lasten käynnit osuivat lähekkäin. Puhelimessa neuvoteltiin pitkään, milloin äidillä olisi vapaapäivä, kuten hän itse asian ilmaisi.
Loppuvaiheissa äidin elämä alkoi muistuttaa Hugo Simbergin maalausta Piru padan ääressä, jossa sarvipäinen kotiavustaja estää keitosta palamasta pohjaan.
Kun äiti vietiin sairaalaan, hänen sarvipäänsä meni ambulanssissa mukana ja majoittui tyynyn alle. Äiti oli luvannut, että otus pääsee yhteisellä kyydillä takaisin, mutta lähtöhetkellä se piileksi kurillaan jossakin vällyjen välissä.
Sairaalan henkilökunta oli autuaan tietämätön sarvipäästä. Kun otin asian puheeksi, hoitaja vastasi, että virtsatientulehdus aiheuttaa toisinaan harhoja.
Hoitaja keksi helpon selityksen sille hallusinaatioiden hullunmyllylle, johon äiti oli pudonnut. Sirkeät sarvipäät jeesasivat ruuanlaitossa, lykkivät rollaattoria ja loikkivat hihkuen sänkyyn nukkumaan.
Pari viikkoa sitten kävin veljeni kanssa katsomassa tätiämme, joka on vanhusten hoitokodiksi muutetussa sairaalassa Kouvolassa. Tarkoituksena oli piristää tätiä ja saada vanhoista valokuvista lisää tietoa.
Muistisairas täti osoittautui todelliseksi muistihirmuksi. Vaikka osa valokuvista oli otettu ennen tädin syntymää, hän tunnisti henkilöt ja analysoi tarkasti yksityiskohtia.
Sukulaissuhteet tipahtelivat tädin suusta pitkinä rimpsuina. Tämähän on tälle veljen vaimon sisko ja tuo tuolle siskon miehen veli.
Evakkoaikana työ olitte ihan viimeseksi siellä Linteenillä, huusin niin kuin täti olisi ollut kuuro. Lindénillä, täti kärsivällisesti korjasi.
Hyväntuulinen täti nauroi makeasti 1950-luvun nipsitukille, mutta 1960-luvun tuhannet kerrat tallattu maantie oli äkkiä vieras.
Tädin terävän muistin alue tuntui kattavan sen saman ajanjakson, josta me näemme unia. Vai mahdanko olla poikkeus, kun olen unissani alle kolmenkymmenen?
Uneksin ylioppilaskirjoituksista, joista en taatusti selviä, ja valtavista yliopistoista, joista en löydä ulos. Villa Graninge, kommuunimme laho jugendhuvila, kuuluu vielä unen maisemaan, mutta hyvinkääläinen kerrostalo, missä aloittelin perhe-elämää, ei alitajuntaani enää inspiroi.
Jos joku olisi seurannut tädin kanssa käymäämme keskustelua, hän olisi uskonut, että pyörätuolissa istuva tyylikäs, fiksunoloinen nainen on joutunut hoitokotiin vain huonojen jalkojensa takia.
Mutta kun valokuvat työnnettiin syrjään, tädin ote todellisuudesta herpaantui. Täti ei tiennyt, missä hänen huoneensa sijaitsi, tai tarjottiinko hoitokodissa kahvia. Jostakin lauseenpätkästä saattoi päätellä, että hän katsoi olevansa pikemminkin hoitaja kuin hoidokki, mikä selittyy vuosien työuralla Valkealan vanhainkodissa.
Kahden hengen huoneen toinen, riuskempi asukas oli tuonut kotoaan ison lipaston, linna-aiheisia tauluja, koreita nukkeja ja ylipainoisia nalleja, joten tädin oma tila supistui ovensuuhun ahdettuun sairaalasänkyyn ja sairaalan yöpöytään.
Pakko oli tietysti kysyä, viedäänkö hoidokkeja koskaan ulos. Täti väisti kysymyksen, mutta alaston asfalttipiha ja mutkikkaat käytävät kielivät siitä, että väki pysyy visusti sisällä.
Hoitokodin jokaisessa kerroksessa oli sentään parvekkeet, mutta puolikuoliaaksi nuupahtaneita samettikukkia oli riittänyt vain yhdelle kaiteelle. Parvekkeiden ulkomaali hilseili ja satoi asfaltille, tupakantumppien sekaan kuin ensiräntä.
Traagisessa ja koomisessa elokuvassa Prinsessa Kellokosken lääkärit luopuvat alkukahinoiden jälkeen vastarinnasta. Kenenkään estämättä potilas Anna Lappalainen huitelee tiara otsalla, jakaa šekkejä ja seikkailee kreivitär Christina von Heyrothin kanssa.
Hoitokodissakin kannattaisi tehdä täyskäännös. Kun nykyhetki ei sen tutummaksi tule, kvartaalitaloudesta pälpättävät televisiot suljettaisiin ja vanhukset tyrkättäisiin matkalle kohti nuoruuttaan.
Mitä se tarkoittaisi? Kouluaikaisia lauluja ja runoja, Olavi Virran ikivihreitä, selostettuja Suomi-filmejä, vanhoja kuvalehtiä, joissa ”Armi ja Kili” hymyilevät toisilleen.
Ja koska muisti on muistisairaiden vahvin alue, keskusteluryhmä saisi pohtia vaikka pula-aikaa. Tueksi tarvittaisiin jotakin kättä pidempää – sakariinipussi tai sikuripötkö. Muistatteko, tytöt, milloin joitte viimeksi sikurikahvia?
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
