Kolumni / Pirjo Hämäläinen
”Linjuriauto on maantien ässä, jos olet jonnekin pyrkimässä, kättäsi heiluta auton tullen, kyydin se antaa sulle. Rakkaus jättää ja lempikin pettää, linjuriauto hylkää ei kettään, kaikki se ottaa, kaikki se nielee, jää vaikka ovenpieleen.”
Vampulan laulajapoika Veikko Sato kuoli ainoastaan 33-vuotiaana, mutta hän jäi viihdemusiikin historiaan letkeällä Linjuripolkalla, johon sanat sepitti päättyvän kesän päivänsankari Reino Helismaa. Sato levytti Linjuripolkan vuonna 1950, joten voisi kuvitella, että sen humaani sisältö on kuumeiselle ajallemme täysin vieras. Linjurimatka Lahdesta Padasjoelle ja takaisin todisti kuitenkin toista.
Kelvottoman matkustaja-aineksen takia VR:n on rajattava lähipalvelunsa Gestapoon, joka ratsaa työkseen lippuja.
Sama lupsakka kuljettaja huolehti mennen tullen joka ikisestä matkustajasta ja matkalaukusta. Lahdessa kuljettaja käynnisteli jo moottoria, mutta sitten hän huomasi vanhan naisen, joka harhaili laitureiden välissä. Kuljettaja hyppäsi hetimmiten ulos ja lähti kysymään, mitä linjuria nainen etsi.
Hyvissä ajoin kuljettaja kuulutti pysäkit ja varmisti vielä, että kaikki olivat tilanteen tasalla. Nyt ollaan Tallukassa, jääkö kukaan Tallukassa pois? Oliko teillä matkatavaroita? Ei kai rouvalta kassi unohtunut?
Linjuriauto hylkää ei kettään, ja paljon pitää tapahtua, että se saapuu perille myöhässä. Samaa ei voi ratojemme rautahevosta valitettavasti sanoa.
”Ensiluokan vaunussa uninen on tunnelma, matkustajat – miehet, naiset – kaikki torkkuvat. Silloin vauhti hiljenee ja melkein pysähtyy. Missä lienee pysähdyksen syy?”
Helismaa siirsi jyskyttävän Orient Expressin uudelle mantereelle ja teki siitä Meksikon pikajunan. Samalla hän tuli kuvanneeksi 2000-luvun intercityjä ja pendolinoja, jotka juuttuvat tuon tuostakin keskelle asumatonta maaseutua.
Joskus pysähdyksen syy kerrotaan, joskus ollaan kertomatta. Kuulutuksissa käytäntö on yhtä kirjava: tänään asemat kuulutetaan, huomenna annetaan matkustajien moukantuurillaan arvata. Lähi- ja taajamajunissa ei jatkoyhteyksistä mielellään hiiskuta, vaikka suuri osa porukasta vaihtaa Riihimäelläkin toiseen, saman tien lähtevään junaan. Laituria on kysyttävä konduktööriltä, joka lupaa selvittää asian.
Toijalan risteysasemalla koin ennätyspakkasten aikaan jäätävän painajaisen. Olin tulossa illalla Turusta ja aikeissa nousta Helsingin junaan, mutta se olikin kaksi tuntia myöhässä. Turun junan henkilökunnan täytyi myöhästymisestä tietää, mutta matkustajat pudotettiin mitään ilmoittamatta pilkkopimeään, nopeasti kangistavaan Toijalaan. Asemarakennus oli kiinni, ja mikä pahinta, koko kirottu Toijala oli kiinni – lukuun ottamatta syrjäistä pubia puolentoista kilometrin päässä asemasta.
Minua viisaammat naiset ahtautuivat samaan hissiin ja huokuivat toisensa lämpimiksi. Oma kohmeeni suli hiukan pubissa ja palasi sitten tappavan kylmällä laiturilla.
Jos Turun junan konduktöörillä olisi ollut vähänkin järkeä, hän olisi neuvonut jatkamaan Tampereen pääteasemalle ja vaihtamaan vasta siellä junaa. Matkustajat olisivat maksaneet lenkistä paljon, sillä kuolema Toijalan asemalla ei ole miellyttävä kokemus.
Puolet Hyvinkään asukkaista pyrkii jatkuvasti junalla Helsinkiin, mutta asemalta voi ostaa lipun vain arkisin ennen viittä. Tämäkin vaatii rutkasti aikaa ja yli-inhimillisen sitkeää jonotusta. Kehitys näyttää kulkevan siihen suuntaan, että kaikki lippuluukut naulataan kohta umpeen, mutta jo tässä vaiheessa lähiliikenteen liput pitäisi kai tulostaa automaatista.
No, naputan aseman nurkalla, kaatosateessa ja rillit huurussa, automaatin vaatimat seikkaperäiset tiedot ja saan viimein käteeni lipun. Seuraavaksi pitää etsiä H-junan ainoa toimiva leimauslaite ja survoa märkä paperinpala sen vastahakoisiin hampaisiin.
Matkustajilta edellytetään virkeää omatoimisuutta, rivakkaa itsepalvelua ja ehdottomasti pankkikorttia, mutta mikäli rahkeet eivät vanhuuden, sairauden, vammaisuuden tai muukalaisuuden takia riitä, leimaamattomasta lipusta mätkäistään 80 euron sakko.
Mikään ei ole Matin ja Liisan ajoista muuttunut. Ensimmäisellä junareissullaan Matti huumaantui vauhdista ja vähän viinastakin ja hihkui onnessaan ”Hih! hih! hih!”, joten määräasema pääsi hurahtamaan ohitse. Erehdys oli mitätön, mutta virkaintoinen konduktööri haukkui Mattia häpeämättömäksi siaksi ja heitti hänet Liisoineen tuntemattomalle ratapenkalle.
Juhani Ahon Rautatie ennakoi kaukonäköisesti sitä tapaa, jolla VR asiakkaisiinsa suhtautuu. Vaikka asiakas ei olisi rikosta vielä tehnyt, kyllä se sitä matalassa otsassaan jo suunnittelee.
Kelvottoman matkustaja-aineksen takia VR:n on rajattava lähipalvelunsa Gestapoon, joka ratsaa työkseen lippuja. Joissakin junissa on tosin saastainen vessa, mutta ovi pidetään lukossa, sillä ”KÄYMÄLÄÄ SAA KÄYTTÄÄ VAIN JUNAN KISSA” ja ”KÄYMÄLÄÄ KYTTÄÄ VAIN JUNAN SS”.
Junalippujen hinnoittelu on sekavaa spekulointia ja venäläistä rulettia. Matka Hyvinkäältä Kouvolaan voi maksaa samana aamupäivänä 17,38 euroa tai 41,24 euroa. Matkustajien aikatauluihin parhaiten sopivat junat ovat törkeän kalliita. Vähemmän käytetty juna saatetaan taas panna polkumyyntiin, jolloin liput loppuvat viikkoa ennen lähtöä. Isänsä hautajaisiin tähtäävän on turha luottaa siihen, että hän saa haluamaansa pikajunaan päivää tai kahta aiemmin piletin.
Pietarin-matkojen hintaerot nostavat niskavillani pystyyn. Valitsen verkosta sattumanvaraisesti elokuun viimeisen päivän ja luen ruudulta, miten kakkosluokan menolippu maksaa aamun ensimmäisessä Allegrossa 42,91 euroa ja toisessa 106,08 euroa. Ensimmäinen Allegro lähtee Helsingistä jo kuuden jälkeen, joten kauempaa tulevien on pakko matkustaa kymmenen junalla. Mutta onneksi tilanne elää: tänään lipun myyntihinta on 106,08 euroa, huomenna kenties vain 93,17 euroa.
Junalippuja voisi verrata siirappiin. Teuvo Pakkalan kertomuksessa pieni Vappu passitetaan kauppaan ostamaan kymmenellä pennillä siirappia, sillä äiti tietää, mihin sellainen määrä riittää. Mikäli kauppias menettelisi kuin VR, kello yksi Vappu saisi siirappia lusikallisen ja kello kaksi ämpärillisen. Kello kolme siirapista olisi tehty niin paljon ennakkovarauksia, että Vappu saisi heittää kymmenellä pennillään vesilintua.
Kirjoittaja on hyvinkääläinen tietokirjailija, taidehistorioitsija ja kunnallispoliitikko.
uutiskirje 
