Kati Hiekkapelto osoittaa ensi yrittämällään, että hänellä on kanttia pureutua monikulttuurisuuden ja maahanmuuton polttaviin kysymyksiin.
Romaanissa Kolibri Hiekkapelto kirjoittaa kulttuurista jonka tuntee. Näkökulmaansa löytyy luonnollinen selitys siitä missä hän on elänyt ja mitä hän on tehnyt. Hän on asunut Serbian unkarilaisalueilla ja työskennellyt maahanmuuttajien opettajana.
Tuo kaikki kantaa muassaan kirjoittajana lahjakkaalle eväät tuoda suomalaiseen rikoskirjallisuuteen aivan uudenlainen toimija, sodan jaloista Jugoslavian unkarilaisvähemmistöön kuuluvan nuoren naisen, joka on lapsena muuttanut sodan jaloista äitinsä ja isoveljensä kanssa Suomeen.
Tietty omakohtaisuus lienee ollut tekijä, joka takaa myös sen, että Kolibrin päähenkilö Anna Fekete on paitsi kiinnostava, myös uskottava.
Kirjan alku ei vielä paljon lupaa. Sokkialku ei ole satavarmasti mikään briljantti avaus dekkarissa, ellei siihen ole keksitty jotain aivan erinomaista. Hiekkapelto ei ole keksinyt, mutta ei hätää. Hän osoittautuu nopeasti mestariksi parantamaan juoksua, ja alkukankeus unohtuu nopeasti.
Hiekkapelto aloittaa lenkkipolkumurhalla. Uhri on nuori tyttö ja murha toteutettu erityisen raa´alla tavalla. Tyttö löytyy pää murskattuna.
Tavanomaisuus jää kuitenkin nopeasti tähän, kun poliisiuransa uudessa komennuspaikassa alkutaipaleita ottava Anna Fekete joutuu selvittämään miksi teini-ikäinen kurdityttö soittaa yöaikaan hätäkeskukseen ja kertoo sukulaisten uhkaavan hänen henkeään.
Murha ei jää ainoaksi, ja kurdityttö peruu puheensa. Molemmat käänteet tietenkin mutkistavat poliisin työtä.
Pelkkä murhien ja uhkailujen selvittely ei koskaan riitä aineksiksi hyvään dekkariin. Hiekkapeltokin rakentaa sivujuonteita ja tekee sen varsin luontevasti maahanmuuttajapohjalta, unohtamatta kuitenkaan, että supisuomalaistakin tarvitaan hyvässä keitoksessa. Feketen tutkijayhteisö koostuu tyypeistä, joista niin monesti on yleistyksiä kirjoitettu. Feketen lähin työtoverikin on melkoinen äijärötkäle, viinaan menevä ja jopa rasisti. Selvää on, että tuossa yhteiselossa ristiriitoja riittää.
Hiekkapelto kuljettaa näistä eväistä etenevää kahta tarinaa rinnakkain. Hän onnistuu ensimmäisen, teoksen päätarinan kanssa selvästi paremmin kuin tuon maahanmuuttajayhteisöä liippaavan tarinan kanssa.
Lukija, joka painottaa kirjallisuudessa juonen sijasta kirjoittajan tapaa käyttää suomen kieltä on varmasti tyytyväinen Hiekkapellon aikaansaannokseen. Jos parannettavaa välttämättä saa jatkossa toivoa, kohdistuvat toiveet dialogeihin. Niistä löytyy vielä toisaalla kankeutta ja välillä niissä sorrutaan aivan väärässä paikassa heppoiseen jutusteluun.
Kati Hiekkapelto: Kolibri. Otava 2013. 381 sivua.
uutiskirje 
