Toivoin arvostelussani puolitoista vuotta sitten Hesekielillä debytoineelta Pekka Vänniltä jatkossa kahta asiaa: vähemmän korkealentoista juonta ja parempaa rytmitystä. Kumpikin toive toteutuu Taru Wahlberg -sarjan kakkososassa Garrotte. Sillä hyvinkääläinen suuren kansainvälisen teknologiayhtiön johtotehtävissä vaikuttava Vänni nousee suomalaisen dekkarikirjallisuuden kärkikaartiin. Siinä toki riittää tungosta näinä uusina hyvinä aikoina.
Hesekieliksi kutsuttu palkkamurhaaja pääsi ensimmäisessä osassa pakoon, ja jäi pakkomielteeksi KRP:n rikosylikonstaapeli Taru Wahlbergille. Ainoastaan pahiksia murhaava Hesekiel pelasti Wahlbergin hengen kirjan lopussa.
Nyt Hesekiel näyttää tekevän paluun jutussa, joka alkaa Hyvinkäällä tapahtuneesta murhasta. Kuristetun Noora Katajan taustalta ei löydy mitään, mikä selittäisi murhan. Mutta hänen velipuolensa Kalle Kataja on tunnettu huumerikollinen, joka istuu vankilassa. Voisiko Nooran murha olla kosto tai uhkaus Kallelle entisiltä bisneskumppaneilta? Mitä Nooran kodin kätköistä löytyvä kymppitonni merkitsee?
Vänni vetää lukijan taas yhtään viivyttelemättä rikostutkinnan ytimeen. Nooran liepeiltä löytyy henkilöitä, jotka eivät ole, miltä aluksi näyttivät. Epäilyttävillä tyypeillä on kuitenkin vedenpitävä alibi ajalle, jolloin Noora kuoli.
Arvoituksellisuutta lisäävät herkullisesti sivuhenkilöt, ainakin siltä aluksi näyttävät. Ihan ensimmäiseksi Garrottessa joku vaanii metsän pimeydestä miestä kiikaritähtäimellä kosto mielessään. Nooran poikaystävä Mika Marttila puhuu poliisille puolitotuuksia. Rakennusbisnestä pyörittävä Juho Rekola ajautuu vaikeuksiin venäläisten ja virolaisten kumppaniensa kanssa.
Hesekielin rytmityksen ongelmien kanssa tarkoitin kerronnallista tasapaksuutta. Räjähtävän alun jälkeen siinä juututaan KRP:n tilannehuoneeseen.
Garrottessa Vänni vie tarinaa eteenpäin niin etevästi, että jännite ei katkea hetkeksikään. Monipolvinen juoni avautuu kerros kerrokselta ja pitää otteessaan alusta loppuun.
Rikostutkinnan ja toiminnallisempien jaksojen lomaan Vänni annostelee sopivasti päähenkilönsä Taru Wahlbergin yksityiselämää. Hän on mitä tyypillisin tämän ajan dekkarisankari, kamppailulajeja harrastava nainen, erinomainen ampuja ja härkäpäisesti juttuihinsa suhtautuva puurtaja. Ei kuitenkaan mikään yksinäinen susi. Poliisiyhteisö Vännin kuvaamana on miellyttävää luettavaa.
Tarun menneisyydestä löytyy traumoja ja lapsuuden perheestä salaisuuksia, jotka valottunevat seuraavissa osissa. Näitä asetelmia Vänni kuvaa odotuksia nostattaen.
Hesekielin juoni oli mielestäni liian korkealentoinen, koska poliittinen salamurha linkittyi suomalaisten mahtimiesten salaliittoon, jonka päämääränä oli demokratian horjuttaminen. Liian epäuskottavaa, vaikka dekkarimaailmassa uskottavuuden rajat paukkuvat eri tavalla kuin harmaassa arjessamme.
Garrottessa juoni on maanläheisempi, mutta kuitenkin mielikuvituksekas ja salaisuutensa loppuun asti säilyttävä. Irralliselta näyttävistä langanpätkistä Vänni solmii kokonaisuuden, joka kertoo suuresta kunnianhimosta ja osaamisesta. Lisäksi hän jättää monia asioita sen verran auki, että seuraavaa jatko-osaa jää odottamaan, mutta Garrotte toimii myös itsenäisenä teoksena.
Esikoisteoksessa Pekka Vännillä oli jo hyvä aihio, vaikka viimeistely ei aivan onnistunut. Garrotte onkin sitten jo puhtaaksi hiottu timantti.
Pekka Vänni: Garrotte. 355 sivua, Docendo / CrimeTime 2026.
uutiskirje 
