Globaali etelä on kaikkien huulilla, mutta mikä se oikeastaan on?

Presidentti Alexander Stubbin mukaan ”globaali etelä määrää maailmanjärjestyksen tulevan suunnan”.

Stubbin lisäksi globaalista etelästä puhuu – ja sen kasvavan merkityksen tunnustaa – nyt moni muukin. Termin käyttö on räjähtänyt viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana.

Näin on ennen kaikkea siksi, että alati suurempi osa maailman taloudellisista, poliittisista ja sotilaallisista valtaresursseista sijaitsee globaalissa etelässä. Tätä valtaa etelän valtiot ovat myös aiempaa hanakampia käyttämään.

Jos tietyt ihmisyhteisöt mieltävät edustavansa globaalia etelää ja haluavat kyseistä termiä käytettävän, on sitä asiallista käyttää.

– Länsimaisen ylivallan aikakausi on ohi, Stubb kiteytti puheenvuorossaan YK:n Nairobin-toimistossa toukokuussa 2025.

Globaali etelä ei ole kiinteä maajoukko, yhteisö tai maantieteellinen alue. Käsitteen sisältö vaihtelee tilanteen, puhujan ja tarkoitusperän mukaan.

Arkikäytössä termillä viitataan kuitenkin yleensä joukkoon valtioita, jotka sijaitsevat pääosin eteläisellä pallonpuoliskolla, kuuluvat varallisuudeltaan enimmäkseen alempaan tai keskitasoon ja ovat entisiä siirtomaita. Ne pitävät toisen maailmansodan jälkeen luotua taloudellista ja poliittista maailmanjärjestystä epäoikeudenmukaisena ja haluavat yhteistuumin muuttaa sen.

Joukkoon kuuluu nousevia ”keskivaltoja” kuten Intia, Brasilia ja Etelä-Afrikka, pieniä Tyynen­meren saarivaltioita sekä Burundin kaltaisia äärimmäiseen köyhyyteen jämähtäneitä maita. Toisaalta globaali etelä voi tarkoittaa myös marginalisoituja ryhmiä pohjoisessa.

Kun esimerkiksi ”globaalin etelän” talouskasvusta puhutaan, on Kiinan ja Intian osuus siitä valtava. Varallisuus on yleisemmin lisääntynyt ennen kaikkea Aasiassa. Raaka-ainevetoisissa Afrikan suurissa talouksissa kasvutrendi on ollut laskusuuntaan.

Jotkut ovatkin sitä mieltä, että liian erilaisia asioita yhteen niputtava termi tulisi hylätä epämääräisenä. Olisi parempi puhua tarkemmin tietyistä valtioista tai liittoumasta tai mistä milloinkin, kulloisenkin tilanteen mukaan.

Käytännön syistä maailmaa on kuitenkin usein hyödyllistä havainnoida ja jäsentää laajempien kokonaisuuksien kautta. Selitysvoimaltaan globaali etelä on tuskin heikompi käsite kuin ”länsimainen arvoyhteisö”.

Lisäksi globaali etelä on myös kollektiivinen identiteetti tai sen osa. Jos tietyt ihmisyhteisöt mieltävät edustavansa globaalia etelää ja haluavat kyseistä termiä käytettävän, on sitä asiallista käyttää.

Viime vuosina myös globaali etelä on itse alkanut puhua enemmän globaalista etelästä.

Ukrainan sota esitteli etelän

Maailman moninapaistuminen, toisen maailmansodan jälkeen YK:n ympärille luodun monenkeskisen ”liberaalin” järjestyksen mureneminen, siirtyminen kohti kahden- tai monenvälisyyttä ja uusien ”eteläisten” valtioiden nousu kansainvälisen politiikan voimapelureiksi on pitkään jatkunut trendi.

Tämän kehityksen voi katsoa kiihtyneen finanssikriisistä lähtien. Samalla kun etelä vankistui, vanhan järjestyksen ytimessä talous sakkasi ja liberaalien arvojen kannatus alkoi myös sisäisesti heiketä. Suomi on molemmista malliesimerkki.

Xi Jinpingin noustua valtaan vuonna 2008 Kiina alkoi aiempaa vahvemmin rakentaa vaihtoehtoja vallitsevalle järjestykselle. Massiivisen ”Vyö ja tie” -investointiohjelmansa kautta se on rahoittanut hankkeita jo 90 maassa ja solminut yhteistyösopimuksia 150 maan kanssa. Kiina on käytännössä kaikkien globaalin etelän maiden suurin kauppakumppani.

Brasilian, Venäjän, Intian, Kiinan ja Etelä-­Afrikan muodostama BRICS perustettiin vuonna 2009. Nyt Intian tänä vuonna puheenjohtamassa järjestössä on 11 jäsenmaata ja 10 ”yhteistyö­valtiota”. BRICS ei koostu yksinään globaalin etelän valtioista, lähinnä koska mukana on Venäjä, mutta se on kiinteä osa etelävetoista läntisen hegemonian vastavoimaa.

Yleiskieleen käsite globaali etelä ilmestyi kuitenkin vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan.

Suomen ja monen muunkin pohjoisen maan johtajat olettivat, että ”koko maailma” tuomitsisi yksiselitteisesti Venäjän aggression ja asettuisi Ukrainan puolelle eurooppalaisten ja Yhdysvaltojen tavoin. Heille tuli yllätyksenä, että suuri osa maailman maista ei halunnut valita puoltaan. Ne saattoivat äänestää tyhjää YK:ssa ja jatkaa kaupankäyntiä Venäjän kanssa entiseen malliin.

Ja tälle enemmistölle oli olemassa nimikin: globaali etelä.

Maailma näyttäytyy helposti anarkistisena paikkana, jossa valtiot pyrkivät edistämään vain omaa etuaan.

Pohjoisen hallitsevaan maailmankuvaan ei ollut sisältynyt ymmärrys siitä, että Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat tekevät ulko- ja talouspolitiikkaa omista lähtökohdistaan käsin. Ne valitsevat liittoumat, yhteistyökumppanit ja yhteistyön muodot usein tapauskohtaisesti ja pragmaattisesti – ja tämä toimintatapa on lisääntynyt monenkeskisyyden murenemisen myötä.

Asettuminen vastoin Venäjää, monissa paikoissa vakiintunutta ja arvostettua yhteistyökumppania vastaan, ja vieläpä kaukaisessa eurooppalaisessa sodassa, olisi ollut täysin vastoin monen maan kansallisia intressejä, ulkopoliittista doktriinia ja historiallista itseymmärrystä.

Globaalin etelän piirissä globaalin pohjoisen vahva reaktio Venäjän aggressioon oli muistutus siitä, että maailma ei todellakaan ole tasa-arvoinen. Heidän sotansa, haasteensa ja henkensä ovat vähemmän tärkeitä.

Samaa alleviivasi koronarokotteiden keskittäminen pohjoiseen ja monikansallisten lääkejättien patenttien asettaminen etelän ihmisten hengen edelle. Lopullinen naamiot on riisuttu -hetki koitti, kun pohjoisen maat eivät ainoastaan hyväksyneet vaan mahdollistivat palestiinalaisten kansan­murhan.

Kaikkki tämä validoi etelän pyrkimykset oman äänensä vahvistamiseksi.

Etelän jaettu historia

Nykytilanteen ymmärtämiseksi on hyvä kerrata historiaa.

Yleisen tulkinnan mukaan termin ”globaali etelä” yhtenä sanaparina lanseerasi yhdysvaltalainen vasemmistoaktivisti Carl Oglesby vuonna 1969 julkaisemassaan Vietnamin sodan vastaisessa artikkelissa.

Oglesbylle käsite tarkoitti maita, joita ”globaali pohjoinen” hyväksikäytti poliittisesti ja talou­dellisesti. Rikkaat maat olivat saavuttaneet asemansa vääryydellä ja luoneet asemaansa pönkittävän epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen.

Afrikan uudet johtajat, kuten Ghanan ensimmäinen presidentti Kwame Nkrumah, painottivat, että siirtomaat olivat muodollisesti itsenäistyneet, mutta edelleen riippuvaisia, hyväksikäytettyjä ja alisteisessa asemassa.

Näistä lähtökohdista hiljattain itsenäistyneet valtiot alkoivat 1950- ja 60-luvuilla muodostaa yhteistä rintamaa suhteessa kylmän sodan läntisiin ja itäisiin blokkeihin, mikä johti niin sanottuun sitoutumattomien maiden liikkeeseen, jonka jäsenet tosin käytännössä usein pyrittiin kiinnittämään läntiseen tai itäiseen leiriin.

Vuonna 1964 nämä ”kolmannen maailman” maat perustivat G77-ryhmän yhteisten, etenkin kansainvälistä talousjärjestystä koskevien tavoitteidensa artikuloimiseksi ja edistämiseksi YK:ssa. Nykyään 134 valtiota kattava G77 on edelleen keskeisin etelän maiden yhteistyön foorumi.

Sen rinnalle on useita uusia yhteistyömuotoja, joista monet ovat ovat luonteeltaan alueellisia. Lisäksi etelän suurimmat maat istuvat G20-pöydässä suurten pohjoisten talouksien kanssa.

– Moniin vaatimuksiimme ei koskaan vastattu. Globaali hallinta on edelleen vinoutunut, Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva kiteytti puhuessaan G77-maiden ja Kiinan ”etelän huippukokouksessa” Kuuban Havanassa syyskuussa 2023.

Perimmäinen ongelma ei siis ole poistunut. Keskeinen ero aiempaan on, että nyt globaalilla etelällä – ja etenkin sen johtovaltioilla – on enemmän keinoja edistää globaalin pohjoisen luomalle järjestykselle vaihtoehtoisia kehityskulkuja.

Vasemmiston vaikea eteläsuhde

Globaalin etelän nousu on osa laajempaa historiallista murrosta, jossa geopoliittiset jännitteet ovat kasvaneet, voimapolitiikka on tehnyt paluun ja arvot ja teot ovat koventuneet.

Maailma näyttäytyy helposti anarkistisena paikkana, jossa valtiot pyrkivät edistämään vain omaa etuaan. Suhteet valtioiden välillä ovat trans­aktionaalista ja muodostuvat erilaisista diileistä. Vahvat syövät heikot, pienempien on selviytyäkseen liityttävä keskenään ja isompiensa kanssa.

Globaalin pohjoisen lisääntynyt kiinnostus etelää kohtaan johtuu ennen kaikkea siitä, että sekä etelä kollektiivina että sen johtovaltiot itsenään ovat tässä pelissä aiempaa vahvempia.

Vasemmistolle ja vasemmistolaiselle toiminnalle nykytilanne on erityisen hankala.

Olemme perinteisesti lähestyneet etelää solidaarisuuden kautta ja paljolti kansalaisyhteiskuntien tasolla.

Suomessa globaalista etelästä puhuivat viime vuosiin saakka lähinnä globalisaatiokriittisen liikkeen aktiivit ja muut kansalaisyhteiskunnan toimijat, joilla käsite kytkeytyi usein läheisesti globaalin oikeudenmukaisuuden tavoitteluun ja toimintaan Maailman sosiaalifoorumin kaltaisissa poikkikansallisissa verkostoissa. Tähän porukkaan kuului myös joitakin valveutuneita, lähinnä vasemmistolaisia ja vihreitä poliitikkoja sekä tutkijoita.

Tämä toiminta puolestaan oli jatkumoa eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden tukemiselle sekä niin sanotuille prosentti- ja kehitysmaaliikkeille. 1990-luvulta eteenpäin mukaan tulivat ammattimaiset kehitysyhteistyöjärjestöt. Ammattiliitoilla oli omat solidaarisuushankkeensa.

Valtioinakin sosiaalidemokraattiset pohjoismaat tukivat aikoinaan YK:ssa etelän ponnistuksia uuden kansainvälisen talousjärjestyksen tukemiseksi, jakoivat monissa kysymyksissä niiden puolueettomuuslinjan ja olivat kansantuloon suhteutettuna maailman innokkaimpia kehitys­rahoituksen myöntäjiä.

Tällainen vasemmistolainen solidaarisuus­traditio on pitkälti hiipunut.

Suomi on muun pohjoisen tavoin kääntynyt sisäänpäin ja yhteiskunnan arvot ovat koventuneet. Solidaarisuuden piiri on kutistunut. Kehitysyhteistyön ja ilmastonmuutoksen torjunnan rahoitusta on leikattu rajusti, ja kansalaisyhteiskunnan toimintavapauksia on monin paikoin rajoitettu.

Samaan aikaan avustusperusteista lähestymistapaa on kasvavassa määrin arvosteltu eurosentrisyydestä ja pohjoisen arvojen uuskolonialistisesta projisoinnista etelään.

Globaalin pohjoisen ja etelän välisen solidaarisuuden tarve ei maailmasta kuitenkaan ole kadonnut. Ilmastokriisin, eriarvoisuuskriisin, demokratiakriisin, kasvavan militarismin ja voima­politiikan maailmassa sitä tarvitaan enemmän kuin aikoihin.

Vasemmiston on löydettävä uusia tapoja sen harjoittamiseen.