Muistan ajan, jolloin muutin Suomeen niin sanotusti pysyvästi. Täytin maistraatissa kaavakkeet, joissa piti valita äidinkieli. En ole ihan varma, oliko jo silloin valikossa ”muu” – laitoin rastin suomen kohdalle. Koska äitini on suomalainen, niin kohdallani suomi oli luonnollinen vaihtoehto. Vaikka kielentaitoni siinä vaiheessa oli suhteellinen. Puhuin kyllä sujuvasti, luinkin suomea, mutta kirjoittaminen toi tuskaa. Yritin välttää sitä kaikin keinoin virheiden pelossa.
Nykyään Suomessa asuu yli 60 000 ihmistä, joiden äidinkieli on venäjä. Suurin osa heistä on muuttanut Suomeen aikuisena, mutta heidän täällä syntyneet lapsensa myös rekisteröidään venäjänkielisinä. Sinänsä se on aika luonnollista. Mutta onko heille venäjä todellakin äidinkieli?
Siirtolaisten äidinkieli rapautuu viimeistään seuraavassa sukupolvessa, jos sitä ei erikseen tueta.
Opetushallituksen Internet-sivuilla kerrotaan: ”Äidinkielen opetus tähtää sellaisiin viestintä- ja vuorovaikutustaitoihin, jotka luovat riittävät edellytykset jatko-opinnoille, osallisuudelle työelämässä ja aktiiviselle kansalaisuudelle. Oppiaineen tehtävänä on tarjota aineksia kielelliseen ja kulttuuriseen yleissivistykseen, auttaa opiskelijaa rakentamaan identiteettiään, arvostamaan omaa kulttuuriaan ja kieltään. Tavoitteen on oppia erittelemään ja tulkitsemaan erilaisia tekstejä, niin kaunokirjallisia kuin erilaisia asiatekstejä ja tuottamaan erilajisia tekstejä moniin tarkoituksiin. Opiskelijoita ohjataan aktiiviseen tiedonhankkimiseen ja tiedon kriittiseen käsittelyyn ja tulkintaan”.
Kyseessä on ymmärtääkseni suomi äidinkielenä.
Maahanmuuttajille on vuonna 2009 laadittu opas Oma kieli – oma mieli, jossa korostetaan, kuinka tärkeä on opettaa lapsille vanhempiensa kieltä, sillä ”äidinkieli on perusta lapsen ajattelulle ja tunne-elämän tasapainoiselle kehitykselle. Äidinkieli on myös tärkeä väline sekä uusien kielten että kaiken muunkin tiedon oppimiseen ja omaksumiseen. Oman äidinkielen vahva hallinta tukee näin myös muiden aineiden opiskelua”.
Tavoitteena on toiminnallinen kaksikielisyys. Käytännössä taas riippuu perheestä, koulusta ja opettajista kuinka käy konkreettiselle lapselle: tuleeko hänestä kaksikielinen, suomenkielinen vai jääkö hän puolikieliseksi. Valitettavan usein tapaan maahanmuuttajataustaisia nuoria, joiden kielelliset valmiudet ovat aika heikot millä tahansa kielellä.
Kuinka niin käy? Onko niin, että koululaitos ei ole valmis monikielisiin lapsiin, muuttuneeseen ympäristöön? Ainakin osa suomi toisena kielenä –opettajista on huomannut, että pitäisi kehittää koko järjestelmää ottamaan huomioon eritaustaisia oppilaita ja pyrkiä siihen, että täällä kasvaneilla lapsilla suomi olisi vahva – äidinkielen tasolla.
Monet maahanmuuttajaäidit ja -isät ovatkin ihmetelleet, kuinka käy heidän lapsilleen, kun todistuksessa on suomi kakkonen, äidinkieli esimerkiksi venäjä, mutta vailla pisteitä, koska kotikielen opetus on ollut vapaaehtoista kaksi tuntia viikossa hyvin heterogeenisessa ryhmässä tapahtunutta toimintaa.
Hyvä jos opettaja on ollut innostava, ammattitaitoinen ja osasi ottaa huomioon kaksikielisyyden ominaisuudet, valitsi tietoisesti opetusmateriaalit ja sai hyvin eritasoiset ja –ikäiset opiskelijat kiinnostumaan.
Silti epäilen, että kahdessa tunnissa viikossa kukaan ei pysty opettamaan kieltä äidinkielen tasolle. Esimerkiksi vanhemman poikani kansainvälisessä koulussa joillakin suomalaisilla lapsilla todistuksessa suomea ei voitu merkitä äidinkieleksi, koska osaamisen taso ei antanut siihen mahdollisuutta. Heillä suomea opetettiin kaksi tuntia viikossa, muu opetus tapahtui englanniksi. Ja vaikka ympäristö on ollut suomenkielinen ja vanhemmat suomalaisia, englannista tuli vahvin ja äidinkieli. Toisaalta en ole varma, oliko ihan kaikilla englantikaan niin vahva.
Yhteiskunta on yhtä vahva, kun sen heikoin lenkki. Riippuu prioriteeteista, miten vahvistusta hoidetaan. Kun kuuntelee poliitikkoja, tuntuu siltä, että joillekin sopisi heikkojen eliminoiminen tieltä pois. Tuskin heidän annetaan tehdä sitä fyysisesti, mutta henkisesti ahdinkoon ajaminen jo onnistuu.
En tarkoita, että kotikielen opetus maahanmuuttajille olisi ensisijainen asia, mutta joissakin kunnissa se on jo lopetettu, samoin vähennetty kouluavustajien määrää. Mitkä säästöt ovat päättäjien mielessä, jos tulevaisuudessa osa väestöstä saattaa olla vailla ”riittäviä edellytyksiä jatko-opinnoille, osallisuudelle työelämässä ja aktiiviselle kansalaisuudelle”? Ja ovatko työttömät opettajat ja kouluavustajat kunnille ilmaisia?
On se kummallista, kuinka hyvät ja tärkeät tavoitteet toteutusvaiheessa saattavat osoittautua ontoiksi tai jopa mahdottomiksi. Kotikielen opetus on asianmukaisesti perusteltu, valtiolta voi hakea tukea sen järjestämiseksi, mutta silti se ei oikein toimi. Samoin kävi ajatukselle tukea venäjänkielen opetusta niissä kunnissa, jotka halusivat vaihtoehtoja ruotsin opiskelulle – vain Lappeenranta haki valtiolta avustuksen. Kävi ilmi, ettei ole riittävästi päteviä opettajia.
Siirtolaisten äidinkieli rapautuu viimeistään seuraavassa sukupolvessa, jos sitä ei erikseen tueta. Yhteiskunnalle taas helpoin (ja halvin) tie saada kaksi- ja monikielisiä asiantuntijoita eri aloille, jotka ovat perillä vanhempien lähtömaan kulttuurista ja käytännönasioista, on tukea valmiiksi erikielisiä kuin kouluttaa osaajia nollasta.
Olenkin odottanut pitkään laajaa tutkimusta, osaavatko maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret todella omaa äidinkieltään ja kuinka hyvin he taitavat suomea. Ehkä saan sen myös nähdä. Joskus.
Kirjoittaja on Spektr –lehden päätoimittaja.
uutiskirje 
