Aikakaudesta on kirjoitettu runsaasti. Kujala itse viittaa johdantoluvussaan useisiin kirjoittajiin. Juhani Suomen Kekkos-elämänkerroista hän toteaa, että ne ovat korkeatasoista tutkimusta, jota kaikki myöhempi tutkimus joutuu pitämään lähtökohtanaan. Asiavirheitä ei juuri ole.
Lasse Lehtisen hän toteaa ihannoivan liikaa SDP:n Kekkos-vastaisia voimia. Varsinaisena antiteesinä Juhani Suomen kirjasarjalle hän näkee Hannu Rautkallion tuotannon.
Myönteisessä valossa Kujala viittaa Kari Hokkasen maalaisliitto-keskustapuolueen historiaan ja Tytti Isohookana-Asunmaan sille kirjoittamaan jatko-osaan. Jukka Tarkan äskettäistä kirjaa Karhun kainalossa hän pitää luotettavana ja käyttökelpoisena esityksenä, joka käsittelee sodanjälkeisestä historiaa aina vuoteen 1990 saakka.
Kimmo Rentola saa kiitosta kahdesta esityksestään, joista toisessa hän käsittelee Kekkosen, kommunistien ja Neuvostoliiton suhteita 1950-luvulla, ja toisessa Beljakovin suurlähettiläskautta ja sitä edeltänyttä 1960-luvun loppua.
Rempseä lukuteos
Hiukan happamasti Kujala toteaa, että kun hän ryhtyi työhön, mikään säätiö tai tutkimusyksikkö ei pitänyt kirjan aiheen enempää selvittelemistä tarpeellisena. Kujala kuitenkin toteaa, että esimerkiksi siitä, mitä Moskovan arkistot Kekkosen kaudesta sisältävät, on toistaiseksi nähtävillä vain murto-osa.
Kujala tuntuu myös uskovan, että hänellä ammattihistorioitsijana, joka on käsitellyt Suomen ja Venäjän suhteita 1600-luvulta lähtien omiin päiviimme, on lähihistoriaan perspektiivi, joka muilta Kekkosen kaudesta kirjoittaneilta puutuu.
Kirja on ehdottomasti niin sanottu lukuteos. Se on sujuvasti ja rempseästi kirjoitettu, eikä ole liialla pituudella pilattu.
Kujalan pyrkimys käsitellä tasapainoisesti ja objektiivisesti aikakautta, joka herättää edelleen intohimoisia erimielisyyksiä, näkyy kautta kirjan. Noottiapparaatti ja kirjallisuusluettelo ovat kunnioitusta herättävän mittavia. Kirja ei siis ole (ainakaan vain) pamfletti, vaan vakavasti otettava tutkimus.
Mitä Kekkonen ajatteli?
Välttääkseen vääriä odotuksia kirjan suhteen kannattaa ennen lukemaan ryhtymistä kiinnittää huomio sen alaotsikkoon Kekkonen, suomalaiset puolueet ja Neuvostoliitto 1956–1971. Kirjan fokus ei ole Kekkosen ja Neuvostoliiton kahdenvälisissä suhteissa, vaan pikemminkin siinä, mikä rooli Kekkosella ja Neuvostoliitolla oli suomalaisten puolueiden ja niiden keskeisten toimijoiden ajatusmaailmassa ja toimissa.
Tämä näkökulmana, varsinkin eksplisiittisesti valittuna, on aikakautta käsitelleistä esityksistä yleensä puuttunut; ja kuitenkin vain tämä näkökulma viime kädessä tekee oikeutta sille, mitä todella tapahtui, ja tarjoaa mahdollisuuden arvioida aikakauden politiikkaa.
Siellä täällä, kun Kujala kertoo, mitä esimerkiksi Kekkonen, Tanner, Fagerholm, Leskinen, Saarinen, Alenius tai Sinisalo joissakin tilanteissa ajattelivat, lukija saattaa ihmetellä, miten Kujala voi sen tietää. Ei hän tietenkään voikaan – kirjaimellisesti. Kyse on dramatisoivasta esitystavasta, joka tekee tarinasta ymmärrettävämmän ja luettavamman. Se saa oikeutuksensa, jos ajatukset asianomaisen toiminnan ja lähdeaineiston valossa ovat toden tuntuisia. Kujala on tämän tyylikeinon käyttäjänä taitava.
Kansandemokraattisen liikkeen suhteen Kujala noudattaa yleistä ja valitettavan vakiintunutta käytäntöä kutsuessaan heitä kaikkia kommunisteiksi. Tuo tapa perustuu ajatukseen, jonka mukaan SKDL oli vain omaa tahtoa vailla oleva SKP:n peitejärjestö. Liikkeen historian valossa SKDL oli kuitenkin peitejärjestö itse asiassa täysin vastakkaisessa merkityksessä. Sen edustama politiikkahan lopulta peitti ja hautasi SKP:n.
Työväenliikkeen paasikiviläisiä
Myös kolmiodraaman Kekkonen- puolueet-Neuvostoliitto ymmärtämisen kannalta olisi tärkeätä ajatella loppuun, mikä oli SKDL:n synnyn tärkein syy. Se oli kiistattomasti sota ja SDP:n sodanaikainen politiikka. Ihmiset, jotka vuoden 1945 vaaleissa äänestivät SKDL:n suureksi 49:n edustajapaikan puolueeksi, eivät olleet ensisijaisesti kommunisteja, vaan työväenliikkeen paasikiviläisiä – sittemmin kekkoslaisia – jotka halusivat hyvät naapurisuhteet maan äskettäiseen viholliseen.
SKP:n myöhempi kehitys ja jakautuminen 1960-luvulla todistavat osaltaan vahvasti tämän tulkinnan puolesta, puhumattakaan siitä suuresta suosiosta, jonka SKDL sai 1960-luvun puolivälissä Ele Aleniuksen tultua ensin sen pääsihteeriksi ja sitten puheenjohtajaksi.
Historiankirjoituksessa olisi siis viisasta kutsua SKDL:n nimissä esiintyneitä kansandemokraateiksi ja kutsua kommunisteiksi vain niitä, jotka olivat kommunisteja siinä merkityksessä, että todellakin kannattivat marxismi-leninismiä ja Neuvostoliiton hegemoniaa kommunistisessa liikkeessä. Viimeksi mainituthan olivat lopultakin vain liikkeen pieni vähemmistö.
Kujala on siis SKDL:n olemuksen, samoin kuin SKDL:n ja SDP:n välisten suhteiden dialektiikan, ymmärtämisessä edelleen yleisten mutta virheellisten myyttien vanki.
Nämä ovat oikeastaan ainoat vakavat huomautukset Kujalan kirjaa vastaan. Muuten se on valaiseva ja viisas katsaus tuohon maamme historian kiisteltyyn, mutta kiistattomasti tärkeään, aikakauteen.
Antti Kujala: Neukkujen taskussa? Tammi 2013. 345 sivua.
uutiskirje 
