Nelson Mandelan pitkästä elämästä tehty kaksituntinen elokuva Pitkä tie vapauteen on itsessään mahdoton tehtävä. 10-osainen tv-sarja olisi ollut parempi valinta, niin paljon merkittäviä vaiheita hänen elämäänsä mahtui.
Justin Chadwickin ohjaama elokuva perustuu Mandelan omaelämäkertaan, joka on hänen oma näkemyksensä asioista – ja se mitä hän on halunnut siitä kertoa. Yllätyin siitä, miten käsikirjoittaja William Nicholsonin johdolla poliittisesta ihmisestä on onnistuttu piirtämään näinkin epäpoliittinen muotokuva.
Kirjassaan Mandela ei vähättele African National Congressin (ANC) liittoa Etelä-Afrikan kommunistisen puolueen (SACP) ja Ammattiliittojen keskusjärjestön (COSATU) kanssa. Tämä kolmikanta oli aivan oleellinen Etelä-Afrikan apartheidin purkamisessa, eikä Mandela koskaan tätä kiistänyt tai ominut kunniaa tapahtuneesta ANC:lle – saati sitten itselleen.
Monelle suomalaiselle talousvaikuttajalle mustien vapautusliikkeet olivat terroristijoukko.
Neuvotellessaan hallitsijoiden kanssa apartheidin purkamisesta hän kieltäytyi irtisanomasta ANC:n liittoa kommunistien kanssa. Vielä neuvottelujen alkuvaiheessa ANC vaati joidenkin maan infrastruktuuriin liittyvien yritysten kansallistamista. Elokuvassa ei ANC:n tiivis yhteys ay-liikkeen tai kommunistipuolueen kanssa tule edes mainituksi.
Mustien väkivallasta puutteellisesti
Toinen historiallisesti merkittävä seikka, joka elokuvassa on käsitelty kyseenalaisella tavalla, on niin sanottu mustien keskinäinen väkivalta.
Elokuvan perusteella 1990-luvun alkuvuosien väkivallan aalto esitetään ANC:n sisäisenä ja mustien eri ryhmittymien välisenä valtataisteluna. Mustien välisen väkivalta-aallon on todistettu olleen valtion turvallisuuskoneiston suunnittelema ja rahoittama operaatio. Hajota ja hallitse -taktiikka oli vallan kahvassa roikkuvan valkoisen vähemmistön epätoivoinen yritys heikentää ANC:tä ja todistaa koko maailmalle, etteivät ”keskenään taistelevat mustat” pysty johtamaan demokraattista valtiota.
Näiden kahden Etelä-Afrikan poliittisen historian kannalta merkittävän tosiasian puuttuminen ei poissulje sitä, että elokuva on viihdyttävä. Elokuvassa keskitytään Mandelan henkilökohtaiseen elämään ja Etelä-Afrikan historialliset tapahtumat esitetään sen kehyksenä. Toisinkin olisi voinut valita, mutta kaksi tuntia olisi siihen ollut liian lyhyt aika.
Mandela ei halunnut sankariksi
Idris Elba Mandelana ja Naomie Harris Winnienä ovat rooleissaan vakuuttavia. Taustatyö on tehty huolellisesti, hahmot ovat aitoja ja erittäin karismaattisia – aivan kuten todellisuudessakin. Mandelan elämää kuvattaessa hänen ystävilleen olisi mielestäni pitänyt antaa suurempi rooli, sillä niin viisas kuin Mandela olikin, hän ei olisi ollut mitään ilman kollegoitaan ja tovereitaan.
Mandela itse ei halunnut tehdä itsestään sellaista sankaria, joka hänestä tuli. Hän oli aina valmis uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä taistelulle paremman Etelä-Afrikan puolesta. Elokuvan suurin ansio onkin tämän kuvan välittäminen jälkipolville. Sellaista poliitikkoa on hyvä syy ihailla.
Ja kyllähän meitä ihailijoita riittää, Mandelan kuoleman jälkeen kaikki ovat ylistäneet häntä juhlallisin sanoin. Moni kuitenkin muistaa toisenlaisenkin suhtautumisen. Monelle suomalaiselle poliitikolle ja talousvaikuttajalle Mandela ja mustien vapautusliikkeet olivat terroristijoukko, jonka kanssa ei haluttu olla missään tekemisissä. Elokuvan kutsuvierasnäytöksessä läsnä oli eri aikojen Etelä-Afrikan ystäviä, meitä anti-apartheid aktivisteja ja niitä 1980-luvun Etelä-Afrikan apartheid-hallinnon ystäviä. Näin Mandela onnistui saattamaan meidätkin yhteen.
Kirjoittaja on Kansan Uutiset Oy:n toimitusjohtaja. Hän työskenteli ANC:n tiedotustoimistossa Suomessa vuosina 1990-1993.Elokuva Pitkä tie vapauteen saa ensi-iltansa Suomessa 14.2.
uutiskirje 
