Kurvit suoriksi
Täytin 13 vuotta äskeisessä olympiakaupungissa Sotšissa. Silloin elettiin kesää 1958. SKDL oli saanut Suomessa suuren voiton eduskuntavaaleissa ja sillä oli 50 kansanedustajaa parlamentissa.
Näissä juhlatunnelmissa Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli kutsunut vanhempani lomamatkalle, joka suuntautui Moskovan kautta Mustanmeren rannalle. Pikkuveljeni kanssa jouduimme mukaan, vaikka olisimme paljon mieluummin halunneet viettää suven Suomessa.
Ensimmäisen ulkomaanmatkani puitteet olivat hienot. Meidät oli majoitettu hienoihin hotelleihin, ajoimme mustalla Volgalla, lensimme lentokoneella ja söimme paljon monipuolisempia ruokia kuin kotona oli silloin tarjolla. Myös meille pojille sopivaa ohjelmaa oli järjestetty.
Tuntui hirveän nololta, kun oppaamme veivät meidät joka paikkaan röyhkeästi pitkien jonojen ohi.
Mutta pari asiaa vaivasi minua koko matkan ajan. Ensinnäkin tuntui hirveän nololta, kun oppaamme veivät meidät joka paikkaan röyhkeästi pitkien jonojen ohi. Toinen seikka oli jatkuva puute erittäin huonolaatuisesta vessapaperista. Koti-Suomessa olimme sentään tottuneet Nokian Sikun riittävyyteen, vaikka muista asioista saattoikin olla pulaa vielä pitkään 1950 -luvullakin.
Nämä asiat palautuivat mieleen kun lueskelin Suomen Kirjallisuuden Seuran viime syksynä julkaisemaa teosta Onnen maa? Valoja ja varjoja 1950-luvulla. Tässä Kirsi-Maria Hytösen ja Keijo Rantasen toimittamassa teoksessa käsitellään tuon vuosikymmenen ilmiöitä useiden tutkijoiden artikkeleissa.
Edellä vilautettu neuvostovaltion vessapaperiongelmakin tulee käsitellyksi hieman laajemmassa yhteydessä, kun kirjassa kerrotaan suomalaisten itärajan taakse käynnistyneen matkailun alkuvaiheista.
Ensimmäinen kokeiluluonteinen turistimatka Leningradiin järjestettiin tammikuussa 1955. Mukana oli lähinnä liikemiehiä ja ammatinharjoittajia, mutta siitä huolimatta holtiton juopottelu käynnistyi jo ensireissulla. Siitä huolimatta säännölliset bussimatkat Moskovaan ja Leningradiin alkoivat jo saman vuoden kesällä.
Kirja kertoo, että Neuvostoliitossa laadittiin nopeasti suomalaisille turisteille tarkoitettu matkaopas, joka käännettiin myös suomeksi. Siinä sanottiin:
”Ottakaa mukaan vain kaikkein välttämättömin, se jota ilman ette voi tulla toimeen. Kaiken muun, mitä saatatte matkan varrella tarvita, voitte ostaa Neuvostoliitosta.”
Kirjassa todetaan turistien kertomusten osoittavan Neuvostoliiton viranomaisten uskoneen suomalaisten tarvitsevan aivan eri asioita kuin mitä matkailijat itse kokivat kaipaavansa.
Oppaassa neuvottiin: ”Nähtävästi otatte mukaanne myös joitakin tavanomaisista kauneudenhoitovälineistänne.” Tämä oli suomalaisten mielestä kuitenkin hieman suppeasti ilmastu, sillä perushygieniatuotteiden saatavuus oli tuolloin Neuvostoliitossa ”kokolailla olematon”.
Siis suomeksi sanottuna vessassa ei ollut millä pyyhkiä. Pian suomalaiset turistit lähtivätkin aina matkaan laukut täynnä vessapaperia. Samoihin aikoihin alkoivat myös neuvostoturistit liikkua rajan länsipuolella. Kirja kertoo:
”Vastavuoroisesti neuvostoliittolaisten turistien kulutustavarapuutteet huomattiin Suomen puolella, kun vieraiden jäljiltä vessapaperi oli usein tyystin kadonnut hotellihuoneesta.”
Ei Onnen maa? tietenkään pelkkiä toilettiasioita käsittele, vaan esittelee laveasti 1950-arkitodellisuutta. Sotien jälkeisen jälleenrakennuksen aika oli harmaata ja ankeaa, mutta huppuhetkiäkin oli kuten Helsingin olympialaiset ja Armi Kuuselan valinta maailman kauneimmaksi naiseksi.
Ainakin Helsingissä oli ahdasta sekä asunnoissa että kouluissa.
Minäkin kävin Aleksis Kiven kansakoulua kahdessa vuorossa.
Nuorisoa haukuttiin, kuten aina. Silloin vanhemmilta saivat kyytiä lättähatut, villamyssymissit ja nilkkasukkatytöt, jotka vielä hurjistuivat kun pääsivät rockin makuun syksyllä 1956. Silloin Edisonissa esitettiin Bill Haleyn leffa Rock around the Clock.
Elintarvikkeiden säännöstely loppui keväällä 1954, mutta ei se sitä tarkoittanut, että kaupat olisivat täyttyneet herkuilla ja tavaroilla. Helsingin ensimmäiset liikennevalot oli ihme, jota mekin kävimme koko perheen voimin kummastelemassa. Mitä ihmeen virkaa niillä oli lähes autottoman kaupungin keskustassa Aleksanterinkadulla?
En tiedä paljonko vessapaperia eversti C.G. Mannerheimilla oli matkassaan, kun hän Japanin sodasta palattuaan lähti yli kaksi vuotta (1906–1908) kestäneelle tiedustelumatkalleen Kiinaan. Eikä hän sitä kerro Venäjän yleisesikunnalle matkan jälkeen tekemässään raportissakaan.
Tämä raportti on ilmestynyt suomeksi vasta nyt nimellä Matka Kiinaan. Tiedusteluraportti 1906–1908 (SKS 2013). Mannerheimin saman ratsastusreissun matkapäiväkirja on julkaistu jo aikaisemmin, mutta siinä hän esiintyy lähinnä peiteroolissaan muinaistutkijana ja kansatieteellisenä keräilijänä.
Nyt julki tullut kirja on silkkaa vakoilua eli sotilasstrateginen tiedusteluraportti. Hävityn Japanin sodan jälkeen Venäjä halusi tulevaisuudessa hyvitystä idän suunnalta ja eversti Mannerheim lähetettiin rankalle matkalle Kiinaan – aina Pekingiin asti– hankkimaan tietoja, joiden avulla hyökkäys voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa. Voisi kai jopa sanoa, että Mannerheim oli valmistelemassa sotaa. Toisaalta voidaan selittää, että eri maiden esikunnat tekevät vastaavaa työtä aivan rutiininomaisestikin.
Matkallaan Mannerheim arvioi teiden kunnon sekä ratsuväen että tykistön etenemisen kannalta. Hän kirjasi juomapaikkojen ja rehuvarastojen sijainnin. Merkitsi muistiin varuskuntien miesvahvuudet ja aseistuksen sekä antoi arvionsa kiinalaisen sotilaskoulutuksen tasosta. Eversti tehtäviin kuului pitää myös silmällä Kiinassa liikkuvia japanilaisia sotilasasiantuntijoita.
Matkallaan Mannerheim joutui voittamaan monia vaikeuksia, mutta hän oli todella tarmokas mies. Eversti opiskeli muun muassa itse kiinankieltä törmättyjen ongelmiin luotettavien tulkkien löytämisessä.
Mutta tunsiko tuo ratsastava vakoileva paroni ja vapaaherra tuolloin itsensä suomalaiseksi vai venäläiseksi? Vastaus tähän löytyy hänen omasta tekstistään. Erään joen ylitystä tarkkailtaan Mannerheim kirjoittaa:
”Lautturit toimivat laulun säestyksellä, joka muistuttaa meidän volgalaisten talonpoikiemme lauluja”.
Vasta vallankumous 1917 ajoi kenraaliluutnantti Mannerheimin Suomeen ja takaisin suomettumaan. Venäjällä hän oli pitänyt Saksaan jääkärikoulutukseen lähteneitä maanpettureina ja synnyinmaahansa palatessaan hän taisi osata paremmin kiinaa kuin suomea.
uutiskirje 
